Tämä hetki....

...
kun kissa venyttelee keltaisella räsymatolla, toinen kissa kehrää nojatuolilla.
kun odotan tyttären saapuvan leikeistä kotiin
kun odotan rakkaani saapuvan koiransa kanssa
kun saan odottaa heitä kaikkia.


Kun tiedän, että kohta saan halata kaikkia,
kun tiedän, että saan rakastaa ja olla onnellinen.


Kun tiedän, miten kesän tuoksut vaeltavat nenääni pitkin koko kroppaani jota sielukas musiikki rauhoittaa.
Kun tiedän, miten taivaalliset enkelit ja metsän keijut tanssivat vierelläni.


Tartun hetkeen. Olen. Onnellinen.


Olen
Olemassa
Minä olen.
Teidän kanssanne, teidän avullanne, rakkaani
minä olen

Kuinka kauan on tarpeeksi?

Tämän blogin luonne on näköjään muuttunut sairauskertomukseksi. Ei se ollut tarkoitus. Ehkä se muuttuu kohta parantumisprosessiksi ja uuden aluksi.


7kk. Onko se tarpeeksi? 7kuukauteen mahtuu 3 kk helvetillisiä mahakipuja ja keliakia-diagnoosi. Keuhkoputken tulehdus, pari mahatautia, ainakin 7 kuumetautia, taitaa olla jopa 10, hengenahdistusta, niveloireita, aamuista kankeutta ja tärinää ja pahaa oloa. Verivirtsaisuutta, kymmeniä lääkärin soittoaikoja, ja lääkärillä käyntejä, labrassa ravaamista. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä maksa-arvojen nousu 900(ALAT) selittämättömästä syystä. Nyt odotan, että minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. kiireellisyysluokassa 1-7 vrk. Huomenna pitää soittaa taas uudestaan, koska on aika. Ja yrittää taas kiirehtiä. Pissa on taas punaista, vaikka antibioottikuuri loppuu vasta tänään. Siitä taas tulee hiiva. Olen kierteessä.


Mutta kuinka kauan pitää jaksaa? Kun yksi oire häviää, toinen tulee tilalle kutsumatta. 7kk mitä kummallisempia oireita. Ilman selitystä. Tai voihan kaikki selittää: SLE/Sjögrenin syndrooma.  Mutta kun sais jonkin perkeleen lääkkeen tähän vaivaan.


Lapsi alkaa jo kärsiä, kun äiti ei jaksa ja taas pitää nukkua päiväunet.
Äitini, myös vakavasti sairas, ymmärtää ja yrittää lohduttaa.
Muita kohtaan tunnen pelkoa, koska he kyllästyvät tähän ainaiseen sairasteluun. Erään uskomuksen mukaan sairaus on itse itselleen aiheutettu tila, josta pääsee pois vain itse. Yritän. Mutta en silti valitse osaani sairaana. En perkele. En jaksa enää itkeä joka päivä pelosta, mitä tuleman pitää. Itkukin on yhtä helvettiä, kun kyyneleitä ei juuri ole, kun kyynelkanavat  ovat kuivuneet.


Joka aamu herään ja pelolla seuraan itseäni, joko olisi terve olo? Ai ei... no, ei sitten.
Kuinka kauan on tarpeeksi?


En jaksa enää itkeä.
Pelottaa.
Ja itken.


Pyydän enkeleitä.
Ja itken.


Haluan elää ja uskaltaa.
silti itken.
Pelko.
Peikko, joka hyökkää niskaan silloin,
kun olet avuton.


Itken.
Ei auta.
Jaksettava on.


Kuinka kauan?
Onko?


Pyydän taas enkeleitä.
Ja itken.


Pelkään.