Viime aikoina olen törmännyt usein vauvoihin mitä erilaisemmissa paikoissa ja yhteyksissä. Tai sitten vain olen kiinnittänyt siihen huomiota enemmän, kuin aikaisemmin.
Eräänä päivänä metrossa pieni 6kk ikäinen ponteva poika istui äitinsä sylissä minua vastapäätä. Tuijotti tuimasti, kurtisti otsaansa, suukin meni mutrulle. Tiukka ilme. Sitten otti kiinni vanhan sateenvarjoni kahvasta ja alkoi koputtaa sitä lattiaan. Vieläkin tuijotti. Suloinen poika.
Bussissa on tullut vastaan toinen toistaan suloisempia pieniä öhkömönkiäisiä.
Lähipiirissä on tullut perheenlisäystä, ihana asia.
Vanhoista ystävistä moni on saanut toisen tai kolmannen lapsensa.
Televisiosta tulee vauvaohjelmia.
Ja niin edelleen.
Minulla on yksi, edelleen se yksi ja ainoa rakas lapsi, jonka rakkaudella ja yksin maailmaan rakensin. Tai no ei tietenkään aivan yksin, mutta henkisesti yksin.
Sanotaan, että raskausaika on elämän onnellisinta aikaa. Tuleva äiti säteilee ja loistaa ja iho voi hyvin, koko paketti voi hyvin. Mutta onko näin? Olisikin ollut. Raskausaika n. 5 vuotta sitten oli helvettiä.
Ensinnäkin n. 10 viikon kieppeillä kävin verenvuodon takia sairaalassa jossa tylysti tokaistiin, että se nyt oli niin alussa, joka 3. menee kesken, ei täällä mitään ole. Jos se vasta oli ensimmäinen yritys niin koittakaa uudestaan, tämä on aivan tavallista. Niin, kai keskenmenot tavallisia lääkäreille ovat, mutta ei ensimmäistä kertaa raskaana olevalle. Viikon päästä lääkäri totesi sydämen sykkeen, joka ei ollut minun, väpättävän hurjaa vauhtia. Eli turha diagnoosi. Edelleen papereissani lukee diagnoosina keskenmeno... noh, tässä tämä tyttö vieressäni nukkuu onnellista unta ja herää huomenna aamulla mennäkseen päiväkotiin.
Hurja alku.
Sairauteni takia jouduin käymään n. 10 päivän välein sikiön sydämen seurannassa. Jos siellä olisi ollut poikkeavuuksia, olisi joko raskaudenkeskeytys tai leikkaus-riippuen siitä, missä vaiheessa raskaus oli- ollut kiireellinen. Onneksi ei mitään ollut. Mutta se, että sain käydä kaikki yksin, vaikka siinä vaiheessa tulevan lapsen isä oli vielä saman katon alla, ei tehnyt asiaa mitenkään kevyemmäksi. Minulta oli löydyttävä tarvittava rohkeus ja voima kulkea yksin läpi monen kuukauden epävarmuus ja pelko, tuleeko lapsi, jos, onko terve, tarvitaanko leikkaus, jos, onnistuuko se vai ei... jnejne. Lisänä oman tilani seuraaminen. Muuta ongelmaa ei ollut, kuin hervottomat rytmihäiriöt ja henkisen hyvinvoinnin hiipuminen.
No, tyttö tuli kuin tulikin maailmaan. Synnytinkin yksin. Lapsen isä lähti kotiin ja treenivuorolle ja minä jäin yksin kipujeni kanssa laskemaan minuutteja samalla kun kätilöt laskivat senttejä. Lapsen isä saapui vasta kun lapsi oli jo kylvetettävänä.
"Ommellaanpa sinut, niin sitten saat vauvan syliin ja tuomme synttärikahvit. Annetaan vauvan imeä sitten kun menet osastolle" Ensimmäinen huoleni:" tuleeko siitä enää kaunista?" Hih, tarkoitin tietenkin alapäätäni, onko pimpsi ruhjoutunut muodottomaksi ja tuntemattomaksi, tunteeko se enää mitään.... Olisin tietysti vaihtoehtoisesti voinut kysyä, onko vauva terve. Olin väsynyt ja nälkäinen, halusin nukkua, mutta yritin väkisin valvoa, jotta vauva saisi imeä. Ihmettelin, miksi sitä ei annettu koittaa heti.
Kahvin jälkeen oli hetki aikaa olla vielä salissa ja n. 1.45 min synnytyksen jälkeen sain koittaa n. 5 min imettämistä. Sitten äkkiä pyörätuolilla osastolle.
Osasto 13, ikkunan viereinen sänky.
"Nuku nyt, tuon vettä, koita juoda koko kannullinen muutamassa tunnissa. Vien vauvan tuonne vauvalaan" Minähän nukuin. Olin tokkurassa, enkä tajunnut mistään mitään. Olisin tietenkin halunnut lapseni viereeni, edes omaan sänkyynsä viereeni!!" klo oli n. puoli yö. Aamulla 8 jälkeen kätilö/hoitaja toi vauvan ja sanoi, että vauvalla taitaa olla nälkä. MITÄ!! 8 tunnin päästä vasta! Olin kiukkuinen. Ja kiukkuisemmaksi tulin, kun kuulin, että vauva oli jo kolmeen kertaan(muistaakseni)saanut pullosta maitoa!
EIEIEIEIEI! ajattelin, mutta en osannut protestoida, ajattelin, että kai ammattilainen hommansa osaa... Mutta ei, vauva ei huolinut rintaa. käänsi päänsä pois...Vähitellen, useiden yritysten kautta vauva oppi , että imeä pitää minusta, ei pullosta. Mutta ei osannut ottaa oikeaa otetta. Stimulaatiota tuli liian vähän, jotta vauva olisi mitään maitoa saanut. Lisämaitoa annettiin koko ajan. Minä itkua väänsin kivusta ja surusta ja kolmas päivä kun koitti, ei maito ollut vieläkään noussut.
Kukaan ei ihmetellyt, kukaan ei kertonut miksi. Minä syytin vain pulloa.
Maito nousi juuri kun olin lähdössä kotiin. Tai, no, yritti nousta. Olipa kiva lähteä kotiin, kun hakemaan tuli isäni, joka oli vieläkin aivan kauheassa krapulassa ja lapsen isä, joka oli vähän vähemmän krapulassa. Teki mieli sanoa, että mie jään vielä tänne. Ed. päivänä olin sanonut, että tänne ei saa tulla hakemaan ylimääräisiä.
Noh, kotona oli siistiä mutta se jäikin siihen.
Imetysmaratoonit alkoivat. Helvetilliset. Tunti, tunti, tunti, tunti......tunti toisensa perään ja välillä lisämaitoa. "Anna imeä, kyllä se maito sieltä tulee" HAH! kuukauden jälkeen olin henkisesti niin poikki, että vain itkin. En saanut nukuttua, vauvakaan ei nukkunut. En saanut ruokittua omaa lastani. 1,5 kk kohdalla tein päätöksen. Osittaisimetän 2 kk asti ja sitten lopetan. Olin huono äiti. En voinut ruokkia lastani. Tänään tiedän miksi. Silloin en. Jos joku olisi minulle kertonut aikaisemmin, että en välttämättä edes pysty imettämään ollenkaan, olisi kaikki ollut ehkä helpompaa. Tai olisi sanonut, että minulla on todennäköisesti vaikeuksia sen asian kanssa, mutta ei. "jokainen äiti pystyy imettämään, jos vain haluaa"
Paskat. Tänä päivänä tiedän, että minulla on syy, jonka takia imettäminen ei onnistu ehkä koskaan, jos vielä lapsen saan, kiitos lääkärin, joka asian toi esille puolivahingossa. juma, siinä meni lopullinenkin naiseus. Mutta tuo tieto olisi helpottanut aikoinaan omaa syyllistämistä. Aina minulla on ollut ongelmia hyväksyä "naiselliset" muotoni, mutta että ei pysty ruokkimaan omaa lastaan...... SE oli kova paikka.
No, ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet vain tuohon. Ensinnäkään vauva ei nukkunut. Heräili 10-15 kertaa yössä ja lopulta minä en enää osannut nukahtaa, kun odotin jo seuraavaa heräämistä. Aloin saada masennuksen piirteitä. Olin edelleen yksin. Asuin lapsen isän kanssa saman katon alla, mutta käytännössä olin yksin 24/7 lapsen kanssa, siivosin, tein ruokaa, pesin pyykkiä, kävin kaupassa.... hoidin kaiken. Mutta itseäni en enää jaksanut. Miksi olisinkaan? Kenen takia? Itseni ja lapseni. Silloin en jaksanut hoitaa kuin lapseni. Nukahdin kesken leikkien lattialle, nukahdin ruokapöytään, kun olin laittamassa lusikkaa vauvan suuhun, nukahdin jopa vessanpöntölle. Koskaan en vaarantanut lapseni terveyttä. Paitsi silloin, kun nukahdin vääriin paikkoihin. Vahingossa. Sekin olisi ollut ennaltaehkäistävissä.
Vauvan ollessa puolivuotias, tuli muutto isompaan asuntoon. Tein sen käytännössä yksin. Se muutto oli käytännössä ero.
Sain kotityöntekijän käymään 1 viikossa 1,5 tuntia kerrallaan, sain nukuttua, siivottua, ulkoiltua, ja ennenkaikkea keskustella aikuisen, järkevän aikuisen kanssa. Elämä oli helvettiä. Olin yksin. tukiverkkoa ei ollut tai oli, mutta monen sadan kilometrin päässä. Tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt miten lopussa olin.
Tuli joulu ja olimme minun kotonani ja siskoni luona. Nukahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja nukuin oikeastaan 3 vuorokautta. Vähän ajan päästä diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus.
En muista lapseni ensimmäisestä vuodesta juuri muuta, kuin mitä tähän olen kirjoittanut.
En muista miten ja missä lapseni otti ensiaskeleensa,
mikä oli ensimmäinen sana
milloin ja mitä söi
milloin kierähti ympäri
en muista lapseni kehitystä ollenkaan.
Alan muistaa asioita vasta sitten, kun olen ollut vahvasti lääkitettynä mielialalääkkeillä, lapsen ollessa pitkälle toisella ikävuodella.
Äidinrakkaus... se kehittyi vasta lapseni ollessa 2 vuotias, tai ainakaan sitä en aikaisemmin muista.
Nyt minusta on vaikea katsoa vauvoja. Vaikea koskea.
Ennenkaikkea vaikea nähdä sitä onnen ilmettä, joka tuoreen äidin silmistä loistaa. Se on asia, josta minä en tiedä mitään.
Että haluaisinko vielä lapsia?
Kyllä. Haluaisin yhden, mutta en tiedä voinko saada enää lapsia. En halua lasta, jos joudun sen tekemään yksin. En jaksa.
Pelkään.
Tällä hetkellä taidan olla valmis käsittelemään tämän asian loppuun ja rakastaa tuota kohta 5-vuotiasta HELPPOA lastani koko sydämestä. Kyllä vain, se on helppo lapsi nykyään <3 Tai sitten minä osaan katsoa asioita eri silmillä, kuin vuosia sitten.
Katkeraa tekstiä, mutta totta.
Rakkaudella,
StarDust
