Liikaa pahaa

Miten paljon Maapallo ja Universumi jaksaa kantaa pahaa?
Viime aikoina on saanut lehdistä lukea, kuinka jossain päin Suomea on joku pahoinpidelty, kuollut tapaturmaisesti, kolarissa, väkivallan uhrina jne.
lähipiirissäni ja perheessänikin tätä on tapahtunut kevään aikana liikaa. Jo yksi kerta on liikaa, mutta kun sitä on useammin, alka ajossain vaiheessa usko loppua. Hyvä kuitenkin kiertää maapalloa, niin miksei se kierrä myös niiden ihmiseten kautta, jotka pahaa tekevät?


Olen ollut huolissani ilmiöstä, jossa pahaan vastataan pahalla. "sano vain, niin  me tullaan täältä porukalla ja laitetaan jengi kasaan.Vihaksi pistää ja V*****aa" Eli kosto on suloinen.. Mutta onko se? Ei vihaan voi vastata vihalla. Viha ruokkii itseään. Noidankehä on ikuinen. Ei aina voi kyllä kääntää sitä toista poskeakaan. Mutta minä vastaisin vihaan rakkaudella.
Katsoisin silmiin, mitä vihan takana on, mistä se saa alkunsa. Lähes aina sen takana on pelko.voisin kuvitella näin. Pelko joka juontaa juurensa monista eri asioista. surullista, että ihmisen pitää pelätä niin paljon, että joutuu käyttämään väkivaltaa sen purkamiseksi.
Maailmassa on paljon rakkautta, mutta sitäkään ei uskalleta käyttää, vaan pelätään jotain. Mitä pahaa rakkaus voi saada aikaan? Nyt tietenkin vastaat, että moniakin pahoja asioita, mikäli kyseessä on salasuhteita tms. Lieneekö niissäkin perimmältään takana jotain muuta, kuin rakkaus...  Miksi rakkautta sitten pelätään? Miksi se on osittain vaiettu asia? "kel onni on, se onnen kätketköön" Miksi? Minä ainakin haluan kuuluttaa koko maailmalle olevani onnellinen, saadessani rakastaa. Rakkautta riittää vielä muillekin, kuin elämäni kahdelle tärkeälle ihmiselle, joista toinen on tyttäreni ja toinen läheinen ja ihana mies... Rakkautta riittää, mutta sen laatu on erilainen joka tapauksessa.


Haastankin sinut kohtaamaan vihan rakkaudella! Seuraavaksi, kun kohtaat vihaa jossain, yritä vastata siihen rakkaudella. Otatko haasteen vastaan?


En tietenkään tarkoita, että kenenkään täytyy henkensä kaupalla kylvää rakkautta, vaan uskon, että te rakkaat blogini lukijat ymmärrätte mitä tarkoitan.


Nyt Rakkautta tuhlaamaan, niin se kasvaa


Hyvää yötä.

Tää on kuulkaa hauskaa.... kun on muutama eri autoimmuunisairaus, niin ei kahta samanlaista päivää ole. Koskaan ei tiedä, mitä minäkin päivänä voi tehdä, etenkään tulevaisuudessa. Epävarmuus jäytää ja jäytää. Juuri kun kuvittelee ja luulee löytäneensä "sen jutun" niin matto vedetään alta. Voi peräsuoli. Jos vuonna aatamin nakki olis ollut viisas teini, kaikki olisi toisin.
Tosiaan, kaikki. Joten toisaalta olen iloinen, että en ollut.Mutta mikä jottei, kyllä mulle passaa, että pidän muutaman oppilaan, ja olen kotona. Mutta sillä ei osteta sitä punaista tupaa ja perunamaata... Haaveet. Unelmat. Niitä on. Ja kenties jonain päivänä ne ovat edes osittain totta.Tällä hetkellä vain kaukaisia kuin lähimmät vuoret. 
Ulkona paistaa aurinko ja kevät on ihanasti alussa. On siis aika viimeinkin tehdä kartoitus aurinkosuojavoiteista, ja kaivaa päivänvarjo esille, jotta voi lähteä ulos nauttimaan raikkaasta ilmasta, linnun laulusta(onneksi on kuulokoje, niin sen kuulee :) Leikkivien lasten riemun kiljahduksista, Omani ihastellessa "Ooooooooooooooiiiiiiiiiiiiiiihhhhh! Kuuuukkkkiiaaaa! Ihaniaaa Kuuukkiaa!!!" Ja on siellä ulkona se Variskin puussa. Lintu sekin on ja omalla tavallaa kauniisti laulava. Onneksi meitä on äänellisestikin monenlaisia, aivan niin kuin musiikkiakin. Jokaiseen tilanteeseen sopivia säveliä, tunteita ja sanoja. Elämä on ihanaa, kun elää päivän kerrallaan ja antaa tiettyjen asioiden mennä omalla painollaan. Se, nähdäänkö mua ensi tiistaina Kiasmassa, selviää huomenna.... Toivottavasti nähdään.


Kuulovammainen vähälaktoosinen Keliaakikko Sjogrenin synroomalla ja SLEllä varustettuna... Voi luoja. Mutta yritän antaa olla sen estämättä. MInulla sentään on kädet joilla pitää hyvänä, jalat joilla kävellä. Ehkä en saa syödä kaikkia herkkuja, ehkä en kuule kaikkia ääniä, ehkä vuosien saatossa minulle kehittyy vakavia tai erittäin vakavia sairauksia, mutta tällä hetkellä olen elossa. Ja koska elän, haluan elää elämän arvoisen elämän. Kyllä sen reittini löydän, jos olen löytääkseni. 

Enkelimusiikkia

Koin tänään jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin kokenut. 
Istahdin pianon ääreen ja halusin soittaa. Aloitin muutamalla äänellä... kunnes pysähdyin.
Halusin soittaa enkelien kanssa. Pyysin enkeleitä mukaan, laitoin silmät kiinni ja kädet koskettimille. 
Kylmät väreet kulkivat käsivarsia pitkin, aloin soittaa.
Soitin. Soitin kuulasta musiikkia. välillä sormeni ja käteni vain liikkuivat, hymyilin. 
Musiikin tempo vaihteli, tunnelma vaihteli, sävellajit vaihtelivat. 
Huomasin, että liikuin musiikin mukana ja hytkyin penkillä, huomasin, että aloin lähes nauraa.... kyyneleet tulivat silmiin, lähes itkin. 
Jos joku olisi nähnyt.... olisivat epäilykset heränneet :)
Olin täynnä valkoista valoa.
Soitin, annoin musiikin tulla ja nautin, kunnes soitto luonnollisesti loppui. 
Hymyilin, naurahdin, kiitin enkeleitä.
Sillä Heitä todella oli, musiikki tuli enkeleiltä. 
Teki mieleni syleillä koko maailmaa. 
Mieleni on puhdas, rauhallinen ja onnelinen.
Enkelimusiikkia. 
Uskomatonta. Ihanan vapauttavaa.
<3

(elämän) työtä etsimässä

Lienee meillä monella olevan samanlainen kummallinen epävarmuuden tila. . . Mistäköhän se johtuu? Pitäisiköhän lopettaa etsiminen ja liika pohtiminen, kun se tuntuu ehkä sittenkin vain kuluttavan? Mutta ei sitä jaksa joutenkaan olla.  Meitä on muitakin lähes samassa veneessä soutavia. Joskus airot hukassa, joskus vain yksi käytössä, jolloin matka tekee taas mutkan. Joskus molemmilla airoilla vetäen pääsee lujaa eteen päin, kunhan muistaa välillä huopaamisen. Kuitenkin päämäärä siintää jossain kaukana veden toisella puolen.

On kevät. Onko silloin aika hiljentyä ja katsoa sisään.. kyllä. sen aika on, on ollut kenties jo pidemmän aikaa. Välillä luulen löytäväni eväät siihenkin, mutta en oikein kuitenkaan tiedä, miten sen tekee? Pyydän enkeleitä, mutta tuntuu, kuin ei heitä nyt olisi, ehkä en osaa pyytää oikealla tavalla.  Vai yritänkö liikaa? En oikein tiedä. Ehkä enkelit puhuvat sillä taajuudella, johon en itseäni nyt saa viritettyä. 

Eilen olin Ayurveda-kurssilla ja opettaja sanoi "Listen to your soul and your heart, NOT your body."  Niin yksinkertaista, niin monisäikeistä. Tuo lause antoi ikään kuin luvan ja varmistuksen tämän hetken ajatuksille. Monesti, kun jonkun itselleen "selvän" asian sanoo joku ulkopuolinen, siitä tulee vahvempi. Aivan kuin kuulisi asian ensimmäistä kertaa. Kroppa ei vain tässä elämäntilanteessa anna anteeksi pienintäkään notkahdusta, vaan reagoi heti. Perjataina olin mahataudissa ja sairaslomalla, vkonloppu meni ok, mutta tänään taas maha oli aivan sekaisin. Vein tytön hoitoon, soitin lääkärille ja uutta sairaslomaa, koulussa/keittiössä/kahvilassa ei mahatautisena voi olla... Matkalla kotiin mietin, paljonko tässä on psyykkistä... Varmasti tällä hetkellä taustalla on ihan oikeaa mahatautia, aivan selvästi, mutta paljonko siihen päälle on stressin ja ahdistuksen aiheuttamaa...? Liian paljon. 

Sain miellyttävän (uskoisin niin;) työharjoittelupaikan Kiasman kahvilasta. Yritän ajatella tätä paria kuukautta pienenä ajanjaksona, jonka kun olen selvittänyt, olen saanut edes jonkin asian loppuun asti. Oppinut uusia asioita ja näen onko tämä sitä, mitä haluan, vaiko eikö. Tällä hetkellä tutuu siltä, ettei sittenkään ole. yritän olla onnellinen, että on annettu mahdollisuus koittaa uutta asiaa ja testata, onko tämä sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.  "Listen to your soul.... " vaan vain vaihtoehto yhteiskunnassa, joka yrittää meidät saada tekemään asioita. Totta kai työ on ihmisen leivän lähde, mutta kun jos ei tiedä... Tai tiedän. Haluaisin pitää muutamia piano-oppilaita, antaa pieniä hoitoja ja tehdä koruja ja askarrella, käydä retkellä tyttöni ja poikaystäväni kanssa, iloita. Mutta sillä en itseäni ja lastani elätä. Yhteiskunnan painostuksesta (työvoimatoimisto, sosiaalivirasto jne) on pakko yrittää etsiä työtä tai opiskelupaikkaa, muuten tulee sanktioita. Mutta arjen yhteensovittaminen aikatauluihin ei ole helppoa. Ei varmasti monella muullakaan, ehkä teen kärpäsestä härkäsen. Ja toisaalta, en halua tehdä työtä, josta en saa itselleni juuri mitään. Mielenterveyteni ei sitä kestä. En halua enää sairastua masennukseen. Haluan olla iloinen, tasapainoinen, vapaa ja huoleton. Kuulostaa naiivilta ja kenties mahdottomalta haaveelta, mutta siten olen onnellinen.

Pieni talo kaupungin ulkopuolella/reunalla, pieni perunamaa, muutama marjapensas, riippumatto pari kanaa, lammasta ja vuohi, kissa ja koira. Kenties tytöllä vielä oma poni. Ei kuulosta mahdottomalta, eihän? Mutta työttömälle kaukaista. Siksipä, haaveiden vuoksi, olisi hienoa löytää jostain "se oikea" työ.