(kopioitu)
 Näkemys koiran tarkoituksesta ... ... ... 
Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat; pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä. Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä. Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset.
 Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi". Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.
 Poika jatkoi: 
"Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."


 Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta: 
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään 
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta 
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota 
* Ota nokosia * Venyttele ennen ylösnousua 
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin 
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua 
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää 
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella 
* kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa 
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi 
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta 
* Ole uskollinen 
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet 
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen 
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
 * NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ!

Minun päivänkakkara-ajatukseni odottavat, että voisivat olla totta.

Miten maailma voisikin olla parempi paikka ja kauniimpi kaikille, jos sille antaisi mahdollisuuden.

Miten vaikeaa sen mahdollisuuden antaminen on, kun ei sitä osaa, vaikka kuinka yrittää.

Mutta siitä huolimatta on muutama asia, joita voi viljellä joka päivä. Eivät ne ehkä koko maailmaa pelasta mutta jonkun ihmisen päivän tai edes pienen hetken ne voivat pelastaa.

Hymy, kiitos, ole hyvä ja Olet rakas.

Jos nuo voisi vielä tehdä konkreettisesti joka päivä:

Hymy, suukko, halaus ja Olet rakas, kunnioitan Sinua ja arvostan elämääsi. Kiitän siitä hyvästä. Kiitos, että olet.

Jos konkreettisesti nuo asiat osaisi ja voisi tehdä joka päivä... maailma olisi ehkä edes rikkahippusen kauniimpi ja onnellisempi paikka. Onneksi ne voi tehdä edes virtuaalisesti ja telepaattisesti.
Mutta ehkä jonain päivänä ihmiset osaavat elää kauniisti

Siihen saakka on tyydyttävä elämään itse niin, kuin toivoisi muidenkin elävän. 


Ainakin osittain.


Kauniita ajatuksia kaikkien päähän.

Raskaus- ja vauva-ajan traumat

Viime aikoina olen törmännyt usein vauvoihin mitä erilaisemmissa paikoissa ja yhteyksissä. Tai sitten vain olen kiinnittänyt siihen huomiota enemmän, kuin aikaisemmin. 

Eräänä päivänä metrossa pieni 6kk ikäinen ponteva poika  istui äitinsä sylissä minua vastapäätä. Tuijotti tuimasti, kurtisti otsaansa, suukin meni mutrulle. Tiukka ilme. Sitten otti kiinni vanhan sateenvarjoni kahvasta ja alkoi koputtaa sitä lattiaan. Vieläkin tuijotti. Suloinen poika. 

Bussissa on tullut vastaan toinen toistaan suloisempia pieniä öhkömönkiäisiä.

Lähipiirissä on tullut perheenlisäystä, ihana asia.

Vanhoista ystävistä moni on saanut toisen tai kolmannen lapsensa. 

Televisiosta tulee vauvaohjelmia.

Ja niin edelleen.

Minulla on yksi, edelleen se yksi ja ainoa rakas lapsi, jonka rakkaudella ja yksin maailmaan rakensin. Tai no ei tietenkään aivan yksin, mutta henkisesti yksin. 

Sanotaan, että raskausaika on elämän onnellisinta aikaa. Tuleva äiti säteilee ja loistaa ja iho voi hyvin, koko paketti voi hyvin. Mutta onko näin? Olisikin ollut. Raskausaika n. 5 vuotta sitten oli helvettiä. 

Ensinnäkin n. 10 viikon kieppeillä kävin verenvuodon takia sairaalassa jossa tylysti tokaistiin, että se nyt oli niin alussa, joka 3. menee kesken, ei täällä mitään ole. Jos se vasta oli ensimmäinen yritys niin koittakaa uudestaan, tämä on aivan tavallista. Niin, kai keskenmenot tavallisia lääkäreille ovat, mutta ei ensimmäistä kertaa raskaana olevalle.  Viikon päästä lääkäri totesi sydämen sykkeen, joka ei ollut minun, väpättävän hurjaa vauhtia. Eli turha diagnoosi. Edelleen papereissani lukee diagnoosina keskenmeno... noh, tässä tämä tyttö vieressäni nukkuu onnellista unta ja herää huomenna aamulla mennäkseen päiväkotiin.

Hurja alku.

Sairauteni takia jouduin käymään n. 10 päivän välein sikiön sydämen seurannassa. Jos siellä olisi ollut poikkeavuuksia, olisi joko raskaudenkeskeytys tai leikkaus-riippuen siitä, missä vaiheessa raskaus oli- ollut kiireellinen. Onneksi ei mitään ollut. Mutta se, että sain käydä kaikki yksin, vaikka siinä vaiheessa tulevan lapsen isä oli vielä saman katon alla, ei tehnyt asiaa mitenkään kevyemmäksi. Minulta oli löydyttävä tarvittava rohkeus ja voima kulkea yksin läpi monen kuukauden epävarmuus ja pelko, tuleeko lapsi, jos, onko terve, tarvitaanko leikkaus, jos, onnistuuko se vai ei... jnejne. Lisänä oman tilani seuraaminen. Muuta ongelmaa ei ollut, kuin hervottomat rytmihäiriöt ja henkisen hyvinvoinnin hiipuminen.

No, tyttö tuli kuin tulikin maailmaan. Synnytinkin yksin. Lapsen isä lähti kotiin ja treenivuorolle ja minä jäin yksin kipujeni kanssa laskemaan minuutteja samalla kun kätilöt laskivat senttejä. Lapsen isä saapui vasta kun lapsi oli jo kylvetettävänä.

"Ommellaanpa sinut, niin sitten saat vauvan syliin ja tuomme synttärikahvit. Annetaan vauvan imeä sitten kun menet osastolle" Ensimmäinen huoleni:" tuleeko siitä enää kaunista?" Hih, tarkoitin tietenkin alapäätäni, onko pimpsi ruhjoutunut muodottomaksi ja tuntemattomaksi, tunteeko se enää mitään.... Olisin tietysti vaihtoehtoisesti voinut kysyä, onko vauva terve. Olin väsynyt ja nälkäinen, halusin nukkua, mutta yritin väkisin valvoa, jotta vauva saisi imeä. Ihmettelin, miksi sitä ei annettu koittaa heti. 

Kahvin jälkeen oli hetki aikaa olla vielä salissa ja n. 1.45 min synnytyksen jälkeen sain koittaa n. 5 min imettämistä. Sitten äkkiä pyörätuolilla osastolle.

Osasto 13, ikkunan viereinen sänky.

"Nuku nyt, tuon vettä, koita juoda koko kannullinen muutamassa tunnissa. Vien vauvan tuonne vauvalaan" Minähän nukuin. Olin tokkurassa, enkä tajunnut mistään mitään. Olisin tietenkin  halunnut lapseni viereeni, edes omaan sänkyynsä viereeni!!" klo oli n. puoli yö. Aamulla 8 jälkeen kätilö/hoitaja toi vauvan ja sanoi, että vauvalla taitaa olla nälkä. MITÄ!! 8 tunnin päästä vasta! Olin kiukkuinen. Ja kiukkuisemmaksi tulin, kun kuulin, että vauva oli jo kolmeen kertaan(muistaakseni)saanut pullosta maitoa!

EIEIEIEIEI! ajattelin, mutta en osannut protestoida, ajattelin, että kai ammattilainen hommansa osaa... Mutta ei, vauva ei huolinut rintaa. käänsi päänsä pois...Vähitellen, useiden yritysten kautta vauva oppi , että imeä pitää minusta, ei pullosta. Mutta ei osannut ottaa oikeaa otetta. Stimulaatiota tuli liian vähän, jotta vauva olisi mitään maitoa saanut. Lisämaitoa annettiin koko ajan. Minä itkua väänsin kivusta ja surusta ja kolmas päivä kun koitti, ei maito ollut vieläkään noussut. 

Kukaan ei ihmetellyt, kukaan ei kertonut miksi. Minä syytin vain pulloa.

Maito nousi juuri kun olin lähdössä kotiin. Tai, no, yritti nousta. Olipa kiva lähteä kotiin, kun hakemaan tuli isäni, joka oli vieläkin aivan kauheassa krapulassa ja lapsen isä, joka oli vähän vähemmän krapulassa. Teki mieli sanoa, että mie jään vielä tänne. Ed. päivänä olin sanonut, että tänne ei saa tulla hakemaan ylimääräisiä. 

Noh, kotona oli siistiä mutta se jäikin siihen.

Imetysmaratoonit alkoivat. Helvetilliset. Tunti, tunti, tunti, tunti......tunti toisensa perään ja välillä lisämaitoa. "Anna imeä, kyllä se maito sieltä tulee" HAH! kuukauden jälkeen olin henkisesti niin poikki, että vain itkin. En saanut nukuttua, vauvakaan ei nukkunut. En saanut ruokittua omaa lastani. 1,5 kk kohdalla tein päätöksen. Osittaisimetän 2 kk asti ja sitten lopetan. Olin huono äiti. En voinut ruokkia lastani. Tänään tiedän miksi. Silloin en. Jos joku olisi minulle kertonut aikaisemmin, että en välttämättä edes pysty imettämään ollenkaan, olisi kaikki ollut ehkä helpompaa. Tai olisi sanonut, että minulla on todennäköisesti vaikeuksia sen asian kanssa, mutta ei. "jokainen äiti pystyy imettämään, jos vain  haluaa"

Paskat. Tänä päivänä tiedän, että minulla on syy, jonka takia imettäminen ei onnistu ehkä koskaan, jos vielä lapsen saan, kiitos lääkärin, joka asian toi esille puolivahingossa. juma, siinä meni lopullinenkin naiseus. Mutta tuo tieto olisi helpottanut aikoinaan omaa syyllistämistä. Aina minulla on ollut ongelmia hyväksyä "naiselliset" muotoni, mutta että ei pysty ruokkimaan omaa lastaan...... SE oli kova paikka.  

No, ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet vain tuohon. Ensinnäkään vauva ei nukkunut. Heräili 10-15 kertaa yössä ja lopulta minä en enää osannut nukahtaa, kun odotin jo seuraavaa heräämistä. Aloin saada masennuksen piirteitä. Olin edelleen yksin. Asuin lapsen isän kanssa saman katon alla, mutta käytännössä olin yksin 24/7  lapsen kanssa, siivosin, tein ruokaa, pesin pyykkiä, kävin kaupassa.... hoidin kaiken. Mutta itseäni en enää jaksanut. Miksi olisinkaan? Kenen takia? Itseni ja lapseni. Silloin en jaksanut hoitaa kuin lapseni. Nukahdin kesken leikkien lattialle, nukahdin ruokapöytään, kun olin laittamassa lusikkaa vauvan suuhun, nukahdin jopa vessanpöntölle. Koskaan en vaarantanut lapseni terveyttä. Paitsi silloin, kun nukahdin vääriin paikkoihin. Vahingossa. Sekin olisi ollut ennaltaehkäistävissä.

Vauvan ollessa puolivuotias, tuli muutto isompaan asuntoon.  Tein sen käytännössä yksin. Se muutto oli käytännössä ero. 

Sain kotityöntekijän käymään 1 viikossa 1,5 tuntia kerrallaan, sain nukuttua, siivottua, ulkoiltua, ja ennenkaikkea keskustella aikuisen, järkevän aikuisen kanssa. Elämä oli helvettiä. Olin yksin. tukiverkkoa ei ollut tai oli, mutta monen sadan kilometrin päässä. Tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt miten lopussa olin.

Tuli joulu ja olimme minun kotonani ja siskoni luona. Nukahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja nukuin oikeastaan 3 vuorokautta. Vähän ajan päästä diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus. 

En muista lapseni ensimmäisestä vuodesta juuri muuta, kuin mitä tähän olen kirjoittanut.

 En muista miten ja missä lapseni otti ensiaskeleensa, 

mikä oli ensimmäinen sana

milloin ja mitä söi

milloin kierähti ympäri

en muista lapseni kehitystä ollenkaan. 

Alan muistaa asioita vasta sitten, kun olen ollut vahvasti lääkitettynä mielialalääkkeillä, lapsen ollessa pitkälle toisella ikävuodella.

Äidinrakkaus... se kehittyi vasta lapseni ollessa 2 vuotias, tai ainakaan sitä en aikaisemmin muista. 

Nyt minusta on vaikea katsoa vauvoja. Vaikea koskea. 

Ennenkaikkea vaikea nähdä sitä onnen ilmettä, joka tuoreen äidin silmistä loistaa. Se on asia, josta minä en tiedä mitään. 

Että haluaisinko vielä lapsia?

Kyllä. Haluaisin yhden, mutta en tiedä voinko saada enää lapsia.  En halua lasta, jos joudun sen tekemään yksin. En jaksa. 

Pelkään. 

Tällä hetkellä taidan olla valmis käsittelemään tämän asian loppuun ja rakastaa tuota kohta 5-vuotiasta HELPPOA lastani koko sydämestä. Kyllä vain, se on helppo lapsi nykyään <3  Tai sitten minä osaan katsoa asioita eri silmillä, kuin vuosia sitten.

Katkeraa tekstiä, mutta totta. 

Rakkaudella, 

StarDust

Tämä hetki....

...
kun kissa venyttelee keltaisella räsymatolla, toinen kissa kehrää nojatuolilla.
kun odotan tyttären saapuvan leikeistä kotiin
kun odotan rakkaani saapuvan koiransa kanssa
kun saan odottaa heitä kaikkia.


Kun tiedän, että kohta saan halata kaikkia,
kun tiedän, että saan rakastaa ja olla onnellinen.


Kun tiedän, miten kesän tuoksut vaeltavat nenääni pitkin koko kroppaani jota sielukas musiikki rauhoittaa.
Kun tiedän, miten taivaalliset enkelit ja metsän keijut tanssivat vierelläni.


Tartun hetkeen. Olen. Onnellinen.


Olen
Olemassa
Minä olen.
Teidän kanssanne, teidän avullanne, rakkaani
minä olen

Kuinka kauan on tarpeeksi?

Tämän blogin luonne on näköjään muuttunut sairauskertomukseksi. Ei se ollut tarkoitus. Ehkä se muuttuu kohta parantumisprosessiksi ja uuden aluksi.


7kk. Onko se tarpeeksi? 7kuukauteen mahtuu 3 kk helvetillisiä mahakipuja ja keliakia-diagnoosi. Keuhkoputken tulehdus, pari mahatautia, ainakin 7 kuumetautia, taitaa olla jopa 10, hengenahdistusta, niveloireita, aamuista kankeutta ja tärinää ja pahaa oloa. Verivirtsaisuutta, kymmeniä lääkärin soittoaikoja, ja lääkärillä käyntejä, labrassa ravaamista. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä maksa-arvojen nousu 900(ALAT) selittämättömästä syystä. Nyt odotan, että minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. kiireellisyysluokassa 1-7 vrk. Huomenna pitää soittaa taas uudestaan, koska on aika. Ja yrittää taas kiirehtiä. Pissa on taas punaista, vaikka antibioottikuuri loppuu vasta tänään. Siitä taas tulee hiiva. Olen kierteessä.


Mutta kuinka kauan pitää jaksaa? Kun yksi oire häviää, toinen tulee tilalle kutsumatta. 7kk mitä kummallisempia oireita. Ilman selitystä. Tai voihan kaikki selittää: SLE/Sjögrenin syndrooma.  Mutta kun sais jonkin perkeleen lääkkeen tähän vaivaan.


Lapsi alkaa jo kärsiä, kun äiti ei jaksa ja taas pitää nukkua päiväunet.
Äitini, myös vakavasti sairas, ymmärtää ja yrittää lohduttaa.
Muita kohtaan tunnen pelkoa, koska he kyllästyvät tähän ainaiseen sairasteluun. Erään uskomuksen mukaan sairaus on itse itselleen aiheutettu tila, josta pääsee pois vain itse. Yritän. Mutta en silti valitse osaani sairaana. En perkele. En jaksa enää itkeä joka päivä pelosta, mitä tuleman pitää. Itkukin on yhtä helvettiä, kun kyyneleitä ei juuri ole, kun kyynelkanavat  ovat kuivuneet.


Joka aamu herään ja pelolla seuraan itseäni, joko olisi terve olo? Ai ei... no, ei sitten.
Kuinka kauan on tarpeeksi?


En jaksa enää itkeä.
Pelottaa.
Ja itken.


Pyydän enkeleitä.
Ja itken.


Haluan elää ja uskaltaa.
silti itken.
Pelko.
Peikko, joka hyökkää niskaan silloin,
kun olet avuton.


Itken.
Ei auta.
Jaksettava on.


Kuinka kauan?
Onko?


Pyydän taas enkeleitä.
Ja itken.


Pelkään.

Purkitettua kesää

Kesä. Lähes kaikkien suomalaisten kauan odottama kesä on saapunut. Puissa on vihreät tai punaiset lehdet, kukat kukkivat kilpaa tien varsilla, jotkut ovat jo kuolleet odottamaan ensi vuotta. Aurinko porottaa taivaalla ja lämmittää ihmisten sielut ja sydämet täyteen rakkautta ja iloa. Linnut laulavat puissa niin lujaa, että ei musiikkia tarvita. Se on luonnon omaa musiikkia.


Kuuma. Kesällä on kuuma. Lähes kaikkien suomalaiten odottama kuumuus on vallannut koko Suomen maan vähäksi aikaa. Kuumuus, jota on odotettu koko vuosi. Kuumuus, joka saa ihmiset käyttäytymään hassusti, hölmösti ja jopa typerästi. Kuumuus, joka ajaa liian monet suomalaiset kaupan oluthyllyjen kautta rannalle ja veneeeen vain jotta voisivat uhmata luontoa ja leikkiä elämällään. Joillekin käy huonosti.  Kuumuus, jota lopulta kirotaan, kun se äityy liian suureksi. Ja jotta talvella taas pakkasten tultua voidaan kirota pakkasta ja luvata rakastaa kuumuutta niin myötä-, kuin vastoinkäymisissäkin. Minä en hikoile, pidän siis viileämmästä.


Ötökät- nuo otukset, joita tuskin kukaan-ei ainakaan kovin moni- odottaa. Hyttyset, kärpäset, ampiaiset, muurahaiset ja muut hiirtä pienemmät otukset, jotka saavat osan ihmisistä hulluuden partaalle. Mutta kuitenkin nuo ötökät ovat tärkeääkin tärkeämpiä. Niilläkin on paikkansa luonnon kiertokulussa. Minä olisin iloinen, jos ei tarvitisi saada hyperventilaatiopyörtymiskohtausta uorin vartaloin kerien kahdella ja puolella kierteellä, kun vastaan pörähtää ampiainen. Tai kun löydän sellaisen huoneesta ikkunassa pörräämästä. huihuihuihuihui!


Allergia. Kaikki edellä mainitut aiheuttavat joillekin allergiaa. Sitä tukin kukaan odottaa. Minä olen onneksi siltä välttynyt. Mitä nyt auringolle olen niin allerginen, että se sairastuttaa minut samoin tein.


Ystäväni toivoi facebook-päivitykessään, jotta olisiko purkitettua kesää myynnissä. siinäpä sauma! Purkista voisi sopivina annnoksina ottaa esille kesää pitkin vuotta aina kun sitä tarvitsee. Olisi myynnissä sateisia päiviä kuivuutta varten, aurinkoisia päiviä sateisten jälkeen. pilvisiä päiviä, kun oikein ottaa päähän. tulisia päiviä leijan lennätytä varten. puolipilvistä täydellistä kesää varten. Jokaiselle jotakin sopivassa mittauhteessa. Ja toisille myydään talvea ja kaamosta.

Huikeita pilviä

Luottamus

Kerran särkynyt, vaikeasti korjattavissa. Aivan niin kuin sydänkin. Onko luottamuksen koti sydän?


Luottamusta on monenlaista: sanatonta, sanallisia lupauksia, tekoja, joissa tarvitaan luottamusta, avutonta luottamista, rajat ylittävää luottamista ja mitä vielä, vaikka mitä varmaankin.


Sanaton luottamus huokuu ihmisestä  ulos kuin hengitys. Joskus vastaan tulee ihminen, josta heti tiedät, että hän on luottamuksesi arvoinen. Osasta ihmisistä paistaa epäluottamus. Epäluottamus, joka tuhoaa mahdollisen aikeen ystävystyä. 
Niin kuin jo aikaisemmin olen maininnut, on ihmisellä tarve tulla kuulluksi. Ilman luottamusta sitä ei halua tehdä. On paljon kipeitä asioita, joita ei toiselle halua paljastaa, vaikka kuinka haluaisikin. Silloinkin puhutaan luottamuksesta. Siitä, että toinen ihminen on niin tärkeä, että hänelle uskaltaa paljastaa oman rikkinäisen itsensä ilman pelkoa. Ilman pelkoa siitä, että rikkoo itsensä tulemalla naurun alaiseksi. Eikä välttämättä ole kyse edes siitä, että uskaltaa, vaan siitä, että haluaa antaa toiselle ne rikkinäisetkin palat itsestään. Ehkä siksi, että ne saisi korjattua. Ehkä siksi, että yhdessä niiden palasten kantaminen voi olla helpompaa. Ehkä siksi, että ne rikkinäisetkin palat ovat osa itseä, osa sitä loistavaa kokonaisuutta, joka tekee ihmisestä oman itsen. Oman ainutlaatuisen ja tärkeän, oman  tarpeeksi hyvän itsen. 


Luottamuksen rikkominen on yksi pahimpia virheitä, joita ihminen itselleen tekee. Kyllä, itselleenkin. Ensinnäkin on saanut toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäkunnioitetuksi, ei-tärkeäksi ja aiheuttanut suunnattoman pahan mielen.
Mutta etenkin itselleen luottamuksen rikkoja tekee virheen. Kerran lupauksen rikottuaan, häneen on vaikea luottaa. Ja sen luottamuken rakentaminen onkin iso urakka. Mielestäni luottamuksen rikkojaan on äärettömän vaikeaa saada vilpitöntä suhdetta, koska heti ajatuket alkavat myllertää jos ja kun jotain "hiemankin epäilyttävää" tapahtuu. On kamalaa, että näin pitää ajatella!! Sinisilmäisesti en enää uskalla luottaa keneenkään, vaan luottamus vaatii työtä. 


Luottamukseni rakentaminen vaatii työtä jo vähän liikaakin. Haluaisin uskaltaa ja voida luottaa helpommin, mutta se on vaikeaa. Kerran, toisen ja kolmannenkin, .. no monta kertaa niitä on....  kun on tullut petetyksi minkä tahansa asian takia, kenen tahansa taholta, kärsii tämä hetki ja tulevaisuuteni menneestä. Haluaisin jo päästää irti. Päästää irti kahleesta jolloin luottamus olisi helpompaa. Uuteen ihmiseen luottaminen voi tuntua aluksi helpolta, mutta itten vetäydynkin taakse päin peläten, että mitäs jos.... 


Mutta mitäs jos uskallankin heittäytyä luottavaksi? Mitä siinä menetän, jos luottamus onkin täydellistä?
En mitään, päin vastoin. Jossain kaukana kuitenkin joku pieni piru sanoo, että elä riko itseäsi enää. Mutta jos ei ole tarkoituskaan rikkoa, vaan saada itsensä ehjäksi jälleen? Lähes kaiken olen menneiyydestä irti päästänyt, miksei iis tämäkin asia onnistuisi?  Koska minuun voi luottaa, voin minäkin luottaa muihin? Eikö?


Luottamuksen koti on sydämessä. Sydämessä on monta huonetta. Sinne mahtuu asumaan enemmän asioita, kuin ihminen ikinä voisi kuvitella. 
Luottamus
Rakkaus

Suru

Viha

Onni
Rauha
Ilo
Autuus


Ja moni muukin on saanut kodin sydämestä.


Sydämellistä toukokuun päivää, pääskyjä ei vain vieläkään näy.....

Kohtaaminen

Astuin metrosta ulos Itäkeskuksessa. Tulin ensimmäisten joukossa ovesta ja kiinnitin huomiota laiturilla seisovaan ohueen mieheen. Miehellä oli kädessään ohut kukkapaketti. Arvelisin olevan ruusun tai gerberan, enempää pakettiin ei mahtuisi. Hidastin askeleitani, mies kuikuili ja selvästi etsi jotain. Odottiko kenties morsianta? Oliko kenties ensi-treffit...? En tiedä, mutta jännitys oli silmin nähtävää ja iholla tuntuvaa.


Metrolaituri tyhjeni vähitellen, ketään ei saapunut ottamaan kukkaa vastaan... Minun tuli jo surku. Mies kaivoi nolona puhelimen taskustaan ja soitti. Kukaan ei ilmeisesti vastannut. Voi itku, ajattelin. Kamala tilanne joutua hylätyksi metroasemalle kukkapuketin kanssa... Halusin tietää, miten tarina etenee ja saako se onnellisen lopun. Jäin odottamaan suht' lähelle.
Seuraavan metron saapumiseen olisi vielä muutama minuutti aikaa. . lueskelin Metro-lehteä, mukamas... mielessäni ajattelin, että olinpa kamala, kun noin vakoilin...
Laituri täyttyy taas ihmisistä, metro saapuu pian. Miehen ryhti kohenee, jännitys tiivistyy. Ihmiset alkavat liikehtiä hermostuneesti, metro saapuu laiturille.
Mies katselee ohikulkijoita, kukkapuska laskeutuu alemmas. Mitä, eikö vieläkään... ajattelen...  tunnen sisälläni pistoksen miehen puolesta. Surullista. Miehen puhelin soi. Ilme kertoo, että se on juuri Hän. Mies lähtee nousemaan liukuportaita (hmm, kyllä, minä seuraan) ja kiertää aukion toiselle puolelle. Sieltä nousee länteen päin menevän metron laiturilta kaunis nainen mekkoon pukeutuneena. Mies olikin ollut väärällä laiturilla!  Pitkä halaus, suukko ja kukan ojennus. Tunnelma oli täydellinen, helpotus. Ja huokaus. Onnellisuus säteili pariskunnasta pitkälle.

Liikaa pahaa

Miten paljon Maapallo ja Universumi jaksaa kantaa pahaa?
Viime aikoina on saanut lehdistä lukea, kuinka jossain päin Suomea on joku pahoinpidelty, kuollut tapaturmaisesti, kolarissa, väkivallan uhrina jne.
lähipiirissäni ja perheessänikin tätä on tapahtunut kevään aikana liikaa. Jo yksi kerta on liikaa, mutta kun sitä on useammin, alka ajossain vaiheessa usko loppua. Hyvä kuitenkin kiertää maapalloa, niin miksei se kierrä myös niiden ihmiseten kautta, jotka pahaa tekevät?


Olen ollut huolissani ilmiöstä, jossa pahaan vastataan pahalla. "sano vain, niin  me tullaan täältä porukalla ja laitetaan jengi kasaan.Vihaksi pistää ja V*****aa" Eli kosto on suloinen.. Mutta onko se? Ei vihaan voi vastata vihalla. Viha ruokkii itseään. Noidankehä on ikuinen. Ei aina voi kyllä kääntää sitä toista poskeakaan. Mutta minä vastaisin vihaan rakkaudella.
Katsoisin silmiin, mitä vihan takana on, mistä se saa alkunsa. Lähes aina sen takana on pelko.voisin kuvitella näin. Pelko joka juontaa juurensa monista eri asioista. surullista, että ihmisen pitää pelätä niin paljon, että joutuu käyttämään väkivaltaa sen purkamiseksi.
Maailmassa on paljon rakkautta, mutta sitäkään ei uskalleta käyttää, vaan pelätään jotain. Mitä pahaa rakkaus voi saada aikaan? Nyt tietenkin vastaat, että moniakin pahoja asioita, mikäli kyseessä on salasuhteita tms. Lieneekö niissäkin perimmältään takana jotain muuta, kuin rakkaus...  Miksi rakkautta sitten pelätään? Miksi se on osittain vaiettu asia? "kel onni on, se onnen kätketköön" Miksi? Minä ainakin haluan kuuluttaa koko maailmalle olevani onnellinen, saadessani rakastaa. Rakkautta riittää vielä muillekin, kuin elämäni kahdelle tärkeälle ihmiselle, joista toinen on tyttäreni ja toinen läheinen ja ihana mies... Rakkautta riittää, mutta sen laatu on erilainen joka tapauksessa.


Haastankin sinut kohtaamaan vihan rakkaudella! Seuraavaksi, kun kohtaat vihaa jossain, yritä vastata siihen rakkaudella. Otatko haasteen vastaan?


En tietenkään tarkoita, että kenenkään täytyy henkensä kaupalla kylvää rakkautta, vaan uskon, että te rakkaat blogini lukijat ymmärrätte mitä tarkoitan.


Nyt Rakkautta tuhlaamaan, niin se kasvaa


Hyvää yötä.

Tää on kuulkaa hauskaa.... kun on muutama eri autoimmuunisairaus, niin ei kahta samanlaista päivää ole. Koskaan ei tiedä, mitä minäkin päivänä voi tehdä, etenkään tulevaisuudessa. Epävarmuus jäytää ja jäytää. Juuri kun kuvittelee ja luulee löytäneensä "sen jutun" niin matto vedetään alta. Voi peräsuoli. Jos vuonna aatamin nakki olis ollut viisas teini, kaikki olisi toisin.
Tosiaan, kaikki. Joten toisaalta olen iloinen, että en ollut.Mutta mikä jottei, kyllä mulle passaa, että pidän muutaman oppilaan, ja olen kotona. Mutta sillä ei osteta sitä punaista tupaa ja perunamaata... Haaveet. Unelmat. Niitä on. Ja kenties jonain päivänä ne ovat edes osittain totta.Tällä hetkellä vain kaukaisia kuin lähimmät vuoret. 
Ulkona paistaa aurinko ja kevät on ihanasti alussa. On siis aika viimeinkin tehdä kartoitus aurinkosuojavoiteista, ja kaivaa päivänvarjo esille, jotta voi lähteä ulos nauttimaan raikkaasta ilmasta, linnun laulusta(onneksi on kuulokoje, niin sen kuulee :) Leikkivien lasten riemun kiljahduksista, Omani ihastellessa "Ooooooooooooooiiiiiiiiiiiiiiihhhhh! Kuuuukkkkiiaaaa! Ihaniaaa Kuuukkiaa!!!" Ja on siellä ulkona se Variskin puussa. Lintu sekin on ja omalla tavallaa kauniisti laulava. Onneksi meitä on äänellisestikin monenlaisia, aivan niin kuin musiikkiakin. Jokaiseen tilanteeseen sopivia säveliä, tunteita ja sanoja. Elämä on ihanaa, kun elää päivän kerrallaan ja antaa tiettyjen asioiden mennä omalla painollaan. Se, nähdäänkö mua ensi tiistaina Kiasmassa, selviää huomenna.... Toivottavasti nähdään.


Kuulovammainen vähälaktoosinen Keliaakikko Sjogrenin synroomalla ja SLEllä varustettuna... Voi luoja. Mutta yritän antaa olla sen estämättä. MInulla sentään on kädet joilla pitää hyvänä, jalat joilla kävellä. Ehkä en saa syödä kaikkia herkkuja, ehkä en kuule kaikkia ääniä, ehkä vuosien saatossa minulle kehittyy vakavia tai erittäin vakavia sairauksia, mutta tällä hetkellä olen elossa. Ja koska elän, haluan elää elämän arvoisen elämän. Kyllä sen reittini löydän, jos olen löytääkseni. 

Enkelimusiikkia

Koin tänään jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin kokenut. 
Istahdin pianon ääreen ja halusin soittaa. Aloitin muutamalla äänellä... kunnes pysähdyin.
Halusin soittaa enkelien kanssa. Pyysin enkeleitä mukaan, laitoin silmät kiinni ja kädet koskettimille. 
Kylmät väreet kulkivat käsivarsia pitkin, aloin soittaa.
Soitin. Soitin kuulasta musiikkia. välillä sormeni ja käteni vain liikkuivat, hymyilin. 
Musiikin tempo vaihteli, tunnelma vaihteli, sävellajit vaihtelivat. 
Huomasin, että liikuin musiikin mukana ja hytkyin penkillä, huomasin, että aloin lähes nauraa.... kyyneleet tulivat silmiin, lähes itkin. 
Jos joku olisi nähnyt.... olisivat epäilykset heränneet :)
Olin täynnä valkoista valoa.
Soitin, annoin musiikin tulla ja nautin, kunnes soitto luonnollisesti loppui. 
Hymyilin, naurahdin, kiitin enkeleitä.
Sillä Heitä todella oli, musiikki tuli enkeleiltä. 
Teki mieleni syleillä koko maailmaa. 
Mieleni on puhdas, rauhallinen ja onnelinen.
Enkelimusiikkia. 
Uskomatonta. Ihanan vapauttavaa.
<3

(elämän) työtä etsimässä

Lienee meillä monella olevan samanlainen kummallinen epävarmuuden tila. . . Mistäköhän se johtuu? Pitäisiköhän lopettaa etsiminen ja liika pohtiminen, kun se tuntuu ehkä sittenkin vain kuluttavan? Mutta ei sitä jaksa joutenkaan olla.  Meitä on muitakin lähes samassa veneessä soutavia. Joskus airot hukassa, joskus vain yksi käytössä, jolloin matka tekee taas mutkan. Joskus molemmilla airoilla vetäen pääsee lujaa eteen päin, kunhan muistaa välillä huopaamisen. Kuitenkin päämäärä siintää jossain kaukana veden toisella puolen.

On kevät. Onko silloin aika hiljentyä ja katsoa sisään.. kyllä. sen aika on, on ollut kenties jo pidemmän aikaa. Välillä luulen löytäväni eväät siihenkin, mutta en oikein kuitenkaan tiedä, miten sen tekee? Pyydän enkeleitä, mutta tuntuu, kuin ei heitä nyt olisi, ehkä en osaa pyytää oikealla tavalla.  Vai yritänkö liikaa? En oikein tiedä. Ehkä enkelit puhuvat sillä taajuudella, johon en itseäni nyt saa viritettyä. 

Eilen olin Ayurveda-kurssilla ja opettaja sanoi "Listen to your soul and your heart, NOT your body."  Niin yksinkertaista, niin monisäikeistä. Tuo lause antoi ikään kuin luvan ja varmistuksen tämän hetken ajatuksille. Monesti, kun jonkun itselleen "selvän" asian sanoo joku ulkopuolinen, siitä tulee vahvempi. Aivan kuin kuulisi asian ensimmäistä kertaa. Kroppa ei vain tässä elämäntilanteessa anna anteeksi pienintäkään notkahdusta, vaan reagoi heti. Perjataina olin mahataudissa ja sairaslomalla, vkonloppu meni ok, mutta tänään taas maha oli aivan sekaisin. Vein tytön hoitoon, soitin lääkärille ja uutta sairaslomaa, koulussa/keittiössä/kahvilassa ei mahatautisena voi olla... Matkalla kotiin mietin, paljonko tässä on psyykkistä... Varmasti tällä hetkellä taustalla on ihan oikeaa mahatautia, aivan selvästi, mutta paljonko siihen päälle on stressin ja ahdistuksen aiheuttamaa...? Liian paljon. 

Sain miellyttävän (uskoisin niin;) työharjoittelupaikan Kiasman kahvilasta. Yritän ajatella tätä paria kuukautta pienenä ajanjaksona, jonka kun olen selvittänyt, olen saanut edes jonkin asian loppuun asti. Oppinut uusia asioita ja näen onko tämä sitä, mitä haluan, vaiko eikö. Tällä hetkellä tutuu siltä, ettei sittenkään ole. yritän olla onnellinen, että on annettu mahdollisuus koittaa uutta asiaa ja testata, onko tämä sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.  "Listen to your soul.... " vaan vain vaihtoehto yhteiskunnassa, joka yrittää meidät saada tekemään asioita. Totta kai työ on ihmisen leivän lähde, mutta kun jos ei tiedä... Tai tiedän. Haluaisin pitää muutamia piano-oppilaita, antaa pieniä hoitoja ja tehdä koruja ja askarrella, käydä retkellä tyttöni ja poikaystäväni kanssa, iloita. Mutta sillä en itseäni ja lastani elätä. Yhteiskunnan painostuksesta (työvoimatoimisto, sosiaalivirasto jne) on pakko yrittää etsiä työtä tai opiskelupaikkaa, muuten tulee sanktioita. Mutta arjen yhteensovittaminen aikatauluihin ei ole helppoa. Ei varmasti monella muullakaan, ehkä teen kärpäsestä härkäsen. Ja toisaalta, en halua tehdä työtä, josta en saa itselleni juuri mitään. Mielenterveyteni ei sitä kestä. En halua enää sairastua masennukseen. Haluan olla iloinen, tasapainoinen, vapaa ja huoleton. Kuulostaa naiivilta ja kenties mahdottomalta haaveelta, mutta siten olen onnellinen.

Pieni talo kaupungin ulkopuolella/reunalla, pieni perunamaa, muutama marjapensas, riippumatto pari kanaa, lammasta ja vuohi, kissa ja koira. Kenties tytöllä vielä oma poni. Ei kuulosta mahdottomalta, eihän? Mutta työttömälle kaukaista. Siksipä, haaveiden vuoksi, olisi hienoa löytää jostain "se oikea" työ.

Roolileikki

Elämä on roolileikkiä:

Olla lapsi; suloinen, kiukutteleva, sydämiä särkevä pienokainen.

Olla teini: Kapinoiva, koko maailmaa harteillaan kantava, muutoksia ja "vikoja" täynnä oleva täydellisen ihanakamala teini.

Olla nuori: paikkaansa etsivä, siipiään kokeileva lähes aikuinen,opiskelija, tulevaisuuden aikuinen.

Olla aikuinen: Vastuunsa kantava? Rakentava aikuinen, tyttöystävä(poikaystävä), vaimo(mies), äiti(isä), kasvattaja, ystävä, opettaja, ohjaaja, työtön, työläinen, uraa rakentava, ... tulevaisuuden vanhus.

Olla eläkeläinen: pitkän uran tehnyt tai sairas-,työkyvyttömyyseläkeläinen

Olla vanhus: Sukupolvien elävä muistokirja.

Oli mikä oli, kaikille rooleille on yhteistä paikan etsiminen, roolin istuttaminen arkeen, kuin kiven sormukseen. Onko se mahdollista?Onko mahdollista olla yhtäaikaa riittävä rooli kaikkiin tilanteisiin ja olla tytyväinen ?

Esimerkiksi: Äiti, vaimo, rakastaja, siivooja, työssä käyvä vapaa-ajasta nauttiva, riippumaton, tasapainoinen, onnellinen...Ehkä se on mahdollista, mutta paljon se vaatii työtä. Henkistä pääomaa, itsensä kehittämistä. Ja ennen kaikkea rentoa otetta kaikkeen.

Kaikille rooleille on yhteistä myös kosketuksen kapiuu. Ihmine tarvitsee kosketusta. Ilman kosketusta ihminen sairastuu.

Kosketus on minulle tärkeä asia. Niin tärkeä, että taidanpa omistaa sille tulevaisuudessa oman lukunsa.

Enkeleitä ja pikkupiruja

Arkkienkeli Rafael, lentäisitkö äitini luokse ja auttaisit parantavalla smaragdin vihreällä valollasi kestämään kipuja?

Enkeleitä on matkalla koko ajan ja kaikkialla. Toiset näkevät heitä kaikkialla, toiset vaistoavat. Jotkut eivät uskalla tunnustaa nähneensä, jotkut eivät usko. Yhtä kaikille on se, että kaikesta huolimatta enkeli on heidän vierellään. Kyllä, juuri nytkin vieressäsi on enkeli, ainakin yksi, montakin. Joillekin jo pelkkä tieto enkelin länäolosta saa rauhoittavan tunteen leviämään läpi kropan. Mutta jotkut haluavat silti taistella vastaan. "Ei enkeleitä ole, ei vieressäni ole sellaista. En voi nähdä näkymätöntä, tuntea olematonta." Siitäkin huolimatta enkeli on siinä vierellä. 

Olen tehnyt jonkin verran työtä oppiakseni enkeleistä jotain. Siltikään en tiedä paljon mitään. Tiedän kuitenkin sen, että olen heiltä apua saanut. Olen saanut apua niin henkisissä kuin fyysisissäkin vaivoissa, tukea ratkaisujen hetkellä, ja joskus enkeli on heittänyt tielleni esteen, koska suunta on ollut väärä. En ole varma olenko nähnyt enkeliä koskaan. Mahdollisesti, mutta vannomaan en voi mennä. Vaikka en heitä läheskään aina näe, voin tuntea ihanan rauhoittavan voiman joka on läsnä. 

Kiireisessä elämässä helposti unohtaa pysähtyä. Tänään päätin pysähtyä koulumatkalla linja-autossa. Suljin silmäni ja pyysin enkeleiltä siunausta päivään. Pari minuuttia, niin oloni oli taas rauhallinen ja onnellinen. Se onnellisuus ei ole tavallista onnellisuutta, se on jotain suurempaa. Niin suurta, että haluan jakaa sen  muiden kanssa. Onneksi minulla on rakkaita läheisiä, joiden kanssa se on mahdollista. Enkeleiden ja muiden henkisten harjoitusten avulla olen löytänyt itseäni. Matka on vielä aivan alussa, mutta ilman näitä asioita minua ei ehkä enää tässä olisi. Universaali Rakkaus ja rakkaudellinen energia ovat pelastaneet minut tuholta. Pyyteetön rakkaus on antanut voimaa elää. Se on antanut myös voimaa jakaa rakkautta muillekin! 

www.rakkaudentahti.net kertoo paljon ihania asioita enkeleistä ja mahdollisuuksista heidän kanssaan. Sitä kautta minäkin opiskelen ja opettelen elämään enkeleiden keskellä. Sillä eroon heistä ei pääse, enkä tahtoisikaan. 

Avaa sinäkin sydämesi ja pyydä enkeliä antamaan puhdistavan valonsa tehdä sinut onnelliseksi.

Matkalla

Klo 8.15
Istun Linja-autossa matkalla kouluun. Bussi täyttyy. Se tyhjenee vain täyttyäkseen uudelleen. Ehdinkö ajoissa? En taida, niin on monta muutakin matkustajaa.  Matkustajia matkalla töihin ja osa kouluun. Osa ehkä jo töistä kotiin. Osa jäänyt matkalleen ja palaa tai lähtee. Mistä sitä tietää ovatko kaikki matkalla minnekään?


Viime viikolla tapasin linja-autossa miehen, joka halusi puhua. Hän oli autossa vain tullakseen kuulluksi ja minä hölmö yritin olla kuuntelematta. Tyhmä. Avasin korvat ja kuuntelin. Toin hetken ajan miehelle tunteen  -jokaiselle meille tärkeän- tulla kuulluksi. Bussi saapuu päätepysäkille, jään pois. Mies jatkaa matkaansa samassa linja-autossa toiseen suuntaan vain siksi,  että saisi kertoa samat asiat jollekin toiselle: Vaimon kuolema 4 vuotta sitten ja Salesmanin burnout. Tuhlaajatytär, joka tuhlasi 30 000 perintönsä vajaassa vuodessa ja jätti lukion kesken lähteäkseen hoitamaan muiden lapsia Barcelonaan. Toive tehdä vapaaehtoistyötä, talo, mökki, auto... kaikki on, mutta kaikki puuttuu.  On vain kuori, joka kuljettaa sisälmyksiä paikasta toiseen kertoen tarinaansa vetovieraille, jos vaikka joku kuuntelisi. Edes hetken, pienen pienen hetken.


Montako teitä on samanlaisia?
Busseja on monia, niissä ihmisiä ja lämmin. Ehkä joku joskus kuuntelee. Saattaapa sanoa lohdun saan takaisin.


Ja ehdikö minä ajoissa? En. Koska niin paljon on kuunneltavaa.

Tervetuloa Tähtisumun tähtisumutehtaaseen

Ystäville. Naapureille. Ohikulkijoille ja muukalaisille.
Korkeille, matalille. Kippuroille ja suorille. 
Ohuille ja leveille. Nauraville ja itkeville. 
Eläville ja kuolleille. Maailmaa matkaaville olennoille.


Tämä blogi on teille kaikille. Täällä nauretaan ja itketään, mutta ennen kaikkea ihmetellään. Esitetään kysymyksiä, joihin ei ehkä ole vastauksia. Kerrotaan elämästä maapallolla. Aivan tavallisesta arjesta.
Joskus enkelin siipien hipaisuista, kivien ja kristallien loisteesta. Universumista.


Tämä blogi on täynnä universaalia rakkautta. 
Tervetuloa, toivottavasti viihdytte!