Kohtaaminen

Astuin metrosta ulos Itäkeskuksessa. Tulin ensimmäisten joukossa ovesta ja kiinnitin huomiota laiturilla seisovaan ohueen mieheen. Miehellä oli kädessään ohut kukkapaketti. Arvelisin olevan ruusun tai gerberan, enempää pakettiin ei mahtuisi. Hidastin askeleitani, mies kuikuili ja selvästi etsi jotain. Odottiko kenties morsianta? Oliko kenties ensi-treffit...? En tiedä, mutta jännitys oli silmin nähtävää ja iholla tuntuvaa.


Metrolaituri tyhjeni vähitellen, ketään ei saapunut ottamaan kukkaa vastaan... Minun tuli jo surku. Mies kaivoi nolona puhelimen taskustaan ja soitti. Kukaan ei ilmeisesti vastannut. Voi itku, ajattelin. Kamala tilanne joutua hylätyksi metroasemalle kukkapuketin kanssa... Halusin tietää, miten tarina etenee ja saako se onnellisen lopun. Jäin odottamaan suht' lähelle.
Seuraavan metron saapumiseen olisi vielä muutama minuutti aikaa. . lueskelin Metro-lehteä, mukamas... mielessäni ajattelin, että olinpa kamala, kun noin vakoilin...
Laituri täyttyy taas ihmisistä, metro saapuu pian. Miehen ryhti kohenee, jännitys tiivistyy. Ihmiset alkavat liikehtiä hermostuneesti, metro saapuu laiturille.
Mies katselee ohikulkijoita, kukkapuska laskeutuu alemmas. Mitä, eikö vieläkään... ajattelen...  tunnen sisälläni pistoksen miehen puolesta. Surullista. Miehen puhelin soi. Ilme kertoo, että se on juuri Hän. Mies lähtee nousemaan liukuportaita (hmm, kyllä, minä seuraan) ja kiertää aukion toiselle puolelle. Sieltä nousee länteen päin menevän metron laiturilta kaunis nainen mekkoon pukeutuneena. Mies olikin ollut väärällä laiturilla!  Pitkä halaus, suukko ja kukan ojennus. Tunnelma oli täydellinen, helpotus. Ja huokaus. Onnellisuus säteili pariskunnasta pitkälle.