Hetki K-18 maailmassa

Mä rakastin eilen sitä hetkeä päivällä, kun rakastelit mua, kun me rakasteltiin.
Sitä hetkeä kun sormesi hipaisivat nännejäni
Sitä hetkeä, kun pyöritit sormillasi nännien ympärillä
Sitä hetkeä rakastin, kun vihdoin otit sen suuhusi ja imit ja nuolit mut kiimaan.

Mä rakastin eilen
sitä hetkeä, kun tulit mun sisään hitaasti.
Sitä hetkeä, kun olit mun päällä ja toinen kätesi oli niskan takana ja toinen käsi kainalon alla toisella puolella
silloin, kun otit mut niin tiiviisti itseesi kiinni, että en voinut liikkua,
mutta liikuin mukana, kun liikuit hitaasti.
Sitä hetkeä, kun pidit tiukasti kiinni.
Sitä hetkeä, kun ei sattunut, vaan teki niin hyvää, oli niin hyvä olla.

Mä rakastin
Sitä hetkeä, kun tunsin sun liikkeen niin kuin se oisi ollut omani.
Kun liikutit meitä molempia kuin yhtä.
Sitä hetkeä, kun tunsin, miten olet sisällä ja kuin kaksi ihmistä olisi ollut yksi.
Sitä hidasta liikettä...
Sitä turvallista onnea.
Hetkeä, jolloin uskalsin rentoutua ja olla täysin oma itseni.
Hetkeä, jolloin meinasin alkaa itkeä vain sen hetken tunteen vuoksi.

Elämässä on ihanan paljon asioita, joita voi rakastaa:


Kuten vaikka hetkeä, kun istahtaa aidalle rakkaan viereen , kun auton renkaat on vaihdettu.


Tai vaikka kun istahtaa lattialle rapsuttamaan koiraa.


Tai kun vain istuu rakkaan vieressä, mielessä vain ajatus pienestä pususta.
Tai kun huomaa, että aamulla paistaa aurinko, eikä sadakaan vettä.
Tai kun kaivaa lapsensa kanssa hiekkalaatikon täyteen tunneleita ja rakentaa tulivuoria ja sormet paleltuvat kevään kylmästä hiekasta.
Tai kun huomaa, miten luonnon valon väri on muuttunut keväiseksi
Tai kun huomaa, että leskenlehdet alkavat valloittaa luontoa.
Tai kun näkee metsässä menninkäisten tanssivan.




Mitä asioita sie elämässä rakastat?


Rakastan herätä aamulla kiireettömästi ja nauttia aamukahvin rauhassa yksin, ennen kuin muut ovat heränneet.
Rakastan sitä, miten lapseni lähestyy sinua.
Rakastan sitä, miten lapseni katsoo minuun suloisilla silmillään ja hymykuoppa poskessa painuu syvemmäksi.



Rakastan kun viini läikähtää kielelle ja kastelee suun ja levittäytyy pehmeästi koko kroppaan.
Rakastan liu'uttaa sormeani pakaroidesi kaaria pitkin, rakastan peppusi puoliskoja
Rakastan käsivarsiasi, koska ilman niitä kämmenet eivät voisi tehdä sitä kaikkea hyvää, mitä ne tekevät


Rakastan kävellä metsässä ja haistaa tuoreen sammalen tuoksun sateen jälkeen.
Rakastan mennä ulos kesäiseen sateeseen ja nauttia sadepisaroiden osuessa kasvoille.


Rakastan merituulen viimaa kun se tunkeutuu lävitseni seisoessani kalliolla.
Rakastan vapauden tunnetta, jonka löydän meren äärellä.


Rakastan, kun otat minusta tiukasti kiinni, niin että tiedän että olen vain sinun
Rakastan näykkiviä huuliasi niskassa, olkapäillä, poskilla.. kun tiedän, että haluat enemmän. 
Rakastan saada rakastaa ja tuntea olevani rakastettu.

(kopioitu)
 Näkemys koiran tarkoituksesta ... ... ... 
Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat; pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä. Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä. Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset.
 Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi". Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.
 Poika jatkoi: 
"Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."


 Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta: 
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään 
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta 
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota 
* Ota nokosia * Venyttele ennen ylösnousua 
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin 
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua 
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää 
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella 
* kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa 
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi 
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta 
* Ole uskollinen 
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet 
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen 
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
 * NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ!

Kohtaaminen

Astuin metrosta ulos Itäkeskuksessa. Tulin ensimmäisten joukossa ovesta ja kiinnitin huomiota laiturilla seisovaan ohueen mieheen. Miehellä oli kädessään ohut kukkapaketti. Arvelisin olevan ruusun tai gerberan, enempää pakettiin ei mahtuisi. Hidastin askeleitani, mies kuikuili ja selvästi etsi jotain. Odottiko kenties morsianta? Oliko kenties ensi-treffit...? En tiedä, mutta jännitys oli silmin nähtävää ja iholla tuntuvaa.


Metrolaituri tyhjeni vähitellen, ketään ei saapunut ottamaan kukkaa vastaan... Minun tuli jo surku. Mies kaivoi nolona puhelimen taskustaan ja soitti. Kukaan ei ilmeisesti vastannut. Voi itku, ajattelin. Kamala tilanne joutua hylätyksi metroasemalle kukkapuketin kanssa... Halusin tietää, miten tarina etenee ja saako se onnellisen lopun. Jäin odottamaan suht' lähelle.
Seuraavan metron saapumiseen olisi vielä muutama minuutti aikaa. . lueskelin Metro-lehteä, mukamas... mielessäni ajattelin, että olinpa kamala, kun noin vakoilin...
Laituri täyttyy taas ihmisistä, metro saapuu pian. Miehen ryhti kohenee, jännitys tiivistyy. Ihmiset alkavat liikehtiä hermostuneesti, metro saapuu laiturille.
Mies katselee ohikulkijoita, kukkapuska laskeutuu alemmas. Mitä, eikö vieläkään... ajattelen...  tunnen sisälläni pistoksen miehen puolesta. Surullista. Miehen puhelin soi. Ilme kertoo, että se on juuri Hän. Mies lähtee nousemaan liukuportaita (hmm, kyllä, minä seuraan) ja kiertää aukion toiselle puolelle. Sieltä nousee länteen päin menevän metron laiturilta kaunis nainen mekkoon pukeutuneena. Mies olikin ollut väärällä laiturilla!  Pitkä halaus, suukko ja kukan ojennus. Tunnelma oli täydellinen, helpotus. Ja huokaus. Onnellisuus säteili pariskunnasta pitkälle.

(elämän) työtä etsimässä

Lienee meillä monella olevan samanlainen kummallinen epävarmuuden tila. . . Mistäköhän se johtuu? Pitäisiköhän lopettaa etsiminen ja liika pohtiminen, kun se tuntuu ehkä sittenkin vain kuluttavan? Mutta ei sitä jaksa joutenkaan olla.  Meitä on muitakin lähes samassa veneessä soutavia. Joskus airot hukassa, joskus vain yksi käytössä, jolloin matka tekee taas mutkan. Joskus molemmilla airoilla vetäen pääsee lujaa eteen päin, kunhan muistaa välillä huopaamisen. Kuitenkin päämäärä siintää jossain kaukana veden toisella puolen.

On kevät. Onko silloin aika hiljentyä ja katsoa sisään.. kyllä. sen aika on, on ollut kenties jo pidemmän aikaa. Välillä luulen löytäväni eväät siihenkin, mutta en oikein kuitenkaan tiedä, miten sen tekee? Pyydän enkeleitä, mutta tuntuu, kuin ei heitä nyt olisi, ehkä en osaa pyytää oikealla tavalla.  Vai yritänkö liikaa? En oikein tiedä. Ehkä enkelit puhuvat sillä taajuudella, johon en itseäni nyt saa viritettyä. 

Eilen olin Ayurveda-kurssilla ja opettaja sanoi "Listen to your soul and your heart, NOT your body."  Niin yksinkertaista, niin monisäikeistä. Tuo lause antoi ikään kuin luvan ja varmistuksen tämän hetken ajatuksille. Monesti, kun jonkun itselleen "selvän" asian sanoo joku ulkopuolinen, siitä tulee vahvempi. Aivan kuin kuulisi asian ensimmäistä kertaa. Kroppa ei vain tässä elämäntilanteessa anna anteeksi pienintäkään notkahdusta, vaan reagoi heti. Perjataina olin mahataudissa ja sairaslomalla, vkonloppu meni ok, mutta tänään taas maha oli aivan sekaisin. Vein tytön hoitoon, soitin lääkärille ja uutta sairaslomaa, koulussa/keittiössä/kahvilassa ei mahatautisena voi olla... Matkalla kotiin mietin, paljonko tässä on psyykkistä... Varmasti tällä hetkellä taustalla on ihan oikeaa mahatautia, aivan selvästi, mutta paljonko siihen päälle on stressin ja ahdistuksen aiheuttamaa...? Liian paljon. 

Sain miellyttävän (uskoisin niin;) työharjoittelupaikan Kiasman kahvilasta. Yritän ajatella tätä paria kuukautta pienenä ajanjaksona, jonka kun olen selvittänyt, olen saanut edes jonkin asian loppuun asti. Oppinut uusia asioita ja näen onko tämä sitä, mitä haluan, vaiko eikö. Tällä hetkellä tutuu siltä, ettei sittenkään ole. yritän olla onnellinen, että on annettu mahdollisuus koittaa uutta asiaa ja testata, onko tämä sitä, ennen kuin on liian myöhäistä.  "Listen to your soul.... " vaan vain vaihtoehto yhteiskunnassa, joka yrittää meidät saada tekemään asioita. Totta kai työ on ihmisen leivän lähde, mutta kun jos ei tiedä... Tai tiedän. Haluaisin pitää muutamia piano-oppilaita, antaa pieniä hoitoja ja tehdä koruja ja askarrella, käydä retkellä tyttöni ja poikaystäväni kanssa, iloita. Mutta sillä en itseäni ja lastani elätä. Yhteiskunnan painostuksesta (työvoimatoimisto, sosiaalivirasto jne) on pakko yrittää etsiä työtä tai opiskelupaikkaa, muuten tulee sanktioita. Mutta arjen yhteensovittaminen aikatauluihin ei ole helppoa. Ei varmasti monella muullakaan, ehkä teen kärpäsestä härkäsen. Ja toisaalta, en halua tehdä työtä, josta en saa itselleni juuri mitään. Mielenterveyteni ei sitä kestä. En halua enää sairastua masennukseen. Haluan olla iloinen, tasapainoinen, vapaa ja huoleton. Kuulostaa naiivilta ja kenties mahdottomalta haaveelta, mutta siten olen onnellinen.

Pieni talo kaupungin ulkopuolella/reunalla, pieni perunamaa, muutama marjapensas, riippumatto pari kanaa, lammasta ja vuohi, kissa ja koira. Kenties tytöllä vielä oma poni. Ei kuulosta mahdottomalta, eihän? Mutta työttömälle kaukaista. Siksipä, haaveiden vuoksi, olisi hienoa löytää jostain "se oikea" työ.

Roolileikki

Elämä on roolileikkiä:

Olla lapsi; suloinen, kiukutteleva, sydämiä särkevä pienokainen.

Olla teini: Kapinoiva, koko maailmaa harteillaan kantava, muutoksia ja "vikoja" täynnä oleva täydellisen ihanakamala teini.

Olla nuori: paikkaansa etsivä, siipiään kokeileva lähes aikuinen,opiskelija, tulevaisuuden aikuinen.

Olla aikuinen: Vastuunsa kantava? Rakentava aikuinen, tyttöystävä(poikaystävä), vaimo(mies), äiti(isä), kasvattaja, ystävä, opettaja, ohjaaja, työtön, työläinen, uraa rakentava, ... tulevaisuuden vanhus.

Olla eläkeläinen: pitkän uran tehnyt tai sairas-,työkyvyttömyyseläkeläinen

Olla vanhus: Sukupolvien elävä muistokirja.

Oli mikä oli, kaikille rooleille on yhteistä paikan etsiminen, roolin istuttaminen arkeen, kuin kiven sormukseen. Onko se mahdollista?Onko mahdollista olla yhtäaikaa riittävä rooli kaikkiin tilanteisiin ja olla tytyväinen ?

Esimerkiksi: Äiti, vaimo, rakastaja, siivooja, työssä käyvä vapaa-ajasta nauttiva, riippumaton, tasapainoinen, onnellinen...Ehkä se on mahdollista, mutta paljon se vaatii työtä. Henkistä pääomaa, itsensä kehittämistä. Ja ennen kaikkea rentoa otetta kaikkeen.

Kaikille rooleille on yhteistä myös kosketuksen kapiuu. Ihmine tarvitsee kosketusta. Ilman kosketusta ihminen sairastuu.

Kosketus on minulle tärkeä asia. Niin tärkeä, että taidanpa omistaa sille tulevaisuudessa oman lukunsa.

Matkalla

Klo 8.15
Istun Linja-autossa matkalla kouluun. Bussi täyttyy. Se tyhjenee vain täyttyäkseen uudelleen. Ehdinkö ajoissa? En taida, niin on monta muutakin matkustajaa.  Matkustajia matkalla töihin ja osa kouluun. Osa ehkä jo töistä kotiin. Osa jäänyt matkalleen ja palaa tai lähtee. Mistä sitä tietää ovatko kaikki matkalla minnekään?


Viime viikolla tapasin linja-autossa miehen, joka halusi puhua. Hän oli autossa vain tullakseen kuulluksi ja minä hölmö yritin olla kuuntelematta. Tyhmä. Avasin korvat ja kuuntelin. Toin hetken ajan miehelle tunteen  -jokaiselle meille tärkeän- tulla kuulluksi. Bussi saapuu päätepysäkille, jään pois. Mies jatkaa matkaansa samassa linja-autossa toiseen suuntaan vain siksi,  että saisi kertoa samat asiat jollekin toiselle: Vaimon kuolema 4 vuotta sitten ja Salesmanin burnout. Tuhlaajatytär, joka tuhlasi 30 000 perintönsä vajaassa vuodessa ja jätti lukion kesken lähteäkseen hoitamaan muiden lapsia Barcelonaan. Toive tehdä vapaaehtoistyötä, talo, mökki, auto... kaikki on, mutta kaikki puuttuu.  On vain kuori, joka kuljettaa sisälmyksiä paikasta toiseen kertoen tarinaansa vetovieraille, jos vaikka joku kuuntelisi. Edes hetken, pienen pienen hetken.


Montako teitä on samanlaisia?
Busseja on monia, niissä ihmisiä ja lämmin. Ehkä joku joskus kuuntelee. Saattaapa sanoa lohdun saan takaisin.


Ja ehdikö minä ajoissa? En. Koska niin paljon on kuunneltavaa.