(kopioitu)
 Näkemys koiran tarkoituksesta ... ... ... 
Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat; pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä. Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä. Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset.
 Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi". Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.
 Poika jatkoi: 
"Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."


 Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta: 
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään 
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta 
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota 
* Ota nokosia * Venyttele ennen ylösnousua 
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin 
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua 
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää 
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella 
* kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa 
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi 
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta 
* Ole uskollinen 
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet 
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen 
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
 * NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ!

Minun päivänkakkara-ajatukseni odottavat, että voisivat olla totta.

Miten maailma voisikin olla parempi paikka ja kauniimpi kaikille, jos sille antaisi mahdollisuuden.

Miten vaikeaa sen mahdollisuuden antaminen on, kun ei sitä osaa, vaikka kuinka yrittää.

Mutta siitä huolimatta on muutama asia, joita voi viljellä joka päivä. Eivät ne ehkä koko maailmaa pelasta mutta jonkun ihmisen päivän tai edes pienen hetken ne voivat pelastaa.

Hymy, kiitos, ole hyvä ja Olet rakas.

Jos nuo voisi vielä tehdä konkreettisesti joka päivä:

Hymy, suukko, halaus ja Olet rakas, kunnioitan Sinua ja arvostan elämääsi. Kiitän siitä hyvästä. Kiitos, että olet.

Jos konkreettisesti nuo asiat osaisi ja voisi tehdä joka päivä... maailma olisi ehkä edes rikkahippusen kauniimpi ja onnellisempi paikka. Onneksi ne voi tehdä edes virtuaalisesti ja telepaattisesti.
Mutta ehkä jonain päivänä ihmiset osaavat elää kauniisti

Siihen saakka on tyydyttävä elämään itse niin, kuin toivoisi muidenkin elävän. 


Ainakin osittain.


Kauniita ajatuksia kaikkien päähän.

Raskaus- ja vauva-ajan traumat

Viime aikoina olen törmännyt usein vauvoihin mitä erilaisemmissa paikoissa ja yhteyksissä. Tai sitten vain olen kiinnittänyt siihen huomiota enemmän, kuin aikaisemmin. 

Eräänä päivänä metrossa pieni 6kk ikäinen ponteva poika  istui äitinsä sylissä minua vastapäätä. Tuijotti tuimasti, kurtisti otsaansa, suukin meni mutrulle. Tiukka ilme. Sitten otti kiinni vanhan sateenvarjoni kahvasta ja alkoi koputtaa sitä lattiaan. Vieläkin tuijotti. Suloinen poika. 

Bussissa on tullut vastaan toinen toistaan suloisempia pieniä öhkömönkiäisiä.

Lähipiirissä on tullut perheenlisäystä, ihana asia.

Vanhoista ystävistä moni on saanut toisen tai kolmannen lapsensa. 

Televisiosta tulee vauvaohjelmia.

Ja niin edelleen.

Minulla on yksi, edelleen se yksi ja ainoa rakas lapsi, jonka rakkaudella ja yksin maailmaan rakensin. Tai no ei tietenkään aivan yksin, mutta henkisesti yksin. 

Sanotaan, että raskausaika on elämän onnellisinta aikaa. Tuleva äiti säteilee ja loistaa ja iho voi hyvin, koko paketti voi hyvin. Mutta onko näin? Olisikin ollut. Raskausaika n. 5 vuotta sitten oli helvettiä. 

Ensinnäkin n. 10 viikon kieppeillä kävin verenvuodon takia sairaalassa jossa tylysti tokaistiin, että se nyt oli niin alussa, joka 3. menee kesken, ei täällä mitään ole. Jos se vasta oli ensimmäinen yritys niin koittakaa uudestaan, tämä on aivan tavallista. Niin, kai keskenmenot tavallisia lääkäreille ovat, mutta ei ensimmäistä kertaa raskaana olevalle.  Viikon päästä lääkäri totesi sydämen sykkeen, joka ei ollut minun, väpättävän hurjaa vauhtia. Eli turha diagnoosi. Edelleen papereissani lukee diagnoosina keskenmeno... noh, tässä tämä tyttö vieressäni nukkuu onnellista unta ja herää huomenna aamulla mennäkseen päiväkotiin.

Hurja alku.

Sairauteni takia jouduin käymään n. 10 päivän välein sikiön sydämen seurannassa. Jos siellä olisi ollut poikkeavuuksia, olisi joko raskaudenkeskeytys tai leikkaus-riippuen siitä, missä vaiheessa raskaus oli- ollut kiireellinen. Onneksi ei mitään ollut. Mutta se, että sain käydä kaikki yksin, vaikka siinä vaiheessa tulevan lapsen isä oli vielä saman katon alla, ei tehnyt asiaa mitenkään kevyemmäksi. Minulta oli löydyttävä tarvittava rohkeus ja voima kulkea yksin läpi monen kuukauden epävarmuus ja pelko, tuleeko lapsi, jos, onko terve, tarvitaanko leikkaus, jos, onnistuuko se vai ei... jnejne. Lisänä oman tilani seuraaminen. Muuta ongelmaa ei ollut, kuin hervottomat rytmihäiriöt ja henkisen hyvinvoinnin hiipuminen.

No, tyttö tuli kuin tulikin maailmaan. Synnytinkin yksin. Lapsen isä lähti kotiin ja treenivuorolle ja minä jäin yksin kipujeni kanssa laskemaan minuutteja samalla kun kätilöt laskivat senttejä. Lapsen isä saapui vasta kun lapsi oli jo kylvetettävänä.

"Ommellaanpa sinut, niin sitten saat vauvan syliin ja tuomme synttärikahvit. Annetaan vauvan imeä sitten kun menet osastolle" Ensimmäinen huoleni:" tuleeko siitä enää kaunista?" Hih, tarkoitin tietenkin alapäätäni, onko pimpsi ruhjoutunut muodottomaksi ja tuntemattomaksi, tunteeko se enää mitään.... Olisin tietysti vaihtoehtoisesti voinut kysyä, onko vauva terve. Olin väsynyt ja nälkäinen, halusin nukkua, mutta yritin väkisin valvoa, jotta vauva saisi imeä. Ihmettelin, miksi sitä ei annettu koittaa heti. 

Kahvin jälkeen oli hetki aikaa olla vielä salissa ja n. 1.45 min synnytyksen jälkeen sain koittaa n. 5 min imettämistä. Sitten äkkiä pyörätuolilla osastolle.

Osasto 13, ikkunan viereinen sänky.

"Nuku nyt, tuon vettä, koita juoda koko kannullinen muutamassa tunnissa. Vien vauvan tuonne vauvalaan" Minähän nukuin. Olin tokkurassa, enkä tajunnut mistään mitään. Olisin tietenkin  halunnut lapseni viereeni, edes omaan sänkyynsä viereeni!!" klo oli n. puoli yö. Aamulla 8 jälkeen kätilö/hoitaja toi vauvan ja sanoi, että vauvalla taitaa olla nälkä. MITÄ!! 8 tunnin päästä vasta! Olin kiukkuinen. Ja kiukkuisemmaksi tulin, kun kuulin, että vauva oli jo kolmeen kertaan(muistaakseni)saanut pullosta maitoa!

EIEIEIEIEI! ajattelin, mutta en osannut protestoida, ajattelin, että kai ammattilainen hommansa osaa... Mutta ei, vauva ei huolinut rintaa. käänsi päänsä pois...Vähitellen, useiden yritysten kautta vauva oppi , että imeä pitää minusta, ei pullosta. Mutta ei osannut ottaa oikeaa otetta. Stimulaatiota tuli liian vähän, jotta vauva olisi mitään maitoa saanut. Lisämaitoa annettiin koko ajan. Minä itkua väänsin kivusta ja surusta ja kolmas päivä kun koitti, ei maito ollut vieläkään noussut. 

Kukaan ei ihmetellyt, kukaan ei kertonut miksi. Minä syytin vain pulloa.

Maito nousi juuri kun olin lähdössä kotiin. Tai, no, yritti nousta. Olipa kiva lähteä kotiin, kun hakemaan tuli isäni, joka oli vieläkin aivan kauheassa krapulassa ja lapsen isä, joka oli vähän vähemmän krapulassa. Teki mieli sanoa, että mie jään vielä tänne. Ed. päivänä olin sanonut, että tänne ei saa tulla hakemaan ylimääräisiä. 

Noh, kotona oli siistiä mutta se jäikin siihen.

Imetysmaratoonit alkoivat. Helvetilliset. Tunti, tunti, tunti, tunti......tunti toisensa perään ja välillä lisämaitoa. "Anna imeä, kyllä se maito sieltä tulee" HAH! kuukauden jälkeen olin henkisesti niin poikki, että vain itkin. En saanut nukuttua, vauvakaan ei nukkunut. En saanut ruokittua omaa lastani. 1,5 kk kohdalla tein päätöksen. Osittaisimetän 2 kk asti ja sitten lopetan. Olin huono äiti. En voinut ruokkia lastani. Tänään tiedän miksi. Silloin en. Jos joku olisi minulle kertonut aikaisemmin, että en välttämättä edes pysty imettämään ollenkaan, olisi kaikki ollut ehkä helpompaa. Tai olisi sanonut, että minulla on todennäköisesti vaikeuksia sen asian kanssa, mutta ei. "jokainen äiti pystyy imettämään, jos vain  haluaa"

Paskat. Tänä päivänä tiedän, että minulla on syy, jonka takia imettäminen ei onnistu ehkä koskaan, jos vielä lapsen saan, kiitos lääkärin, joka asian toi esille puolivahingossa. juma, siinä meni lopullinenkin naiseus. Mutta tuo tieto olisi helpottanut aikoinaan omaa syyllistämistä. Aina minulla on ollut ongelmia hyväksyä "naiselliset" muotoni, mutta että ei pysty ruokkimaan omaa lastaan...... SE oli kova paikka.  

No, ongelmat eivät tietenkään rajoittuneet vain tuohon. Ensinnäkään vauva ei nukkunut. Heräili 10-15 kertaa yössä ja lopulta minä en enää osannut nukahtaa, kun odotin jo seuraavaa heräämistä. Aloin saada masennuksen piirteitä. Olin edelleen yksin. Asuin lapsen isän kanssa saman katon alla, mutta käytännössä olin yksin 24/7  lapsen kanssa, siivosin, tein ruokaa, pesin pyykkiä, kävin kaupassa.... hoidin kaiken. Mutta itseäni en enää jaksanut. Miksi olisinkaan? Kenen takia? Itseni ja lapseni. Silloin en jaksanut hoitaa kuin lapseni. Nukahdin kesken leikkien lattialle, nukahdin ruokapöytään, kun olin laittamassa lusikkaa vauvan suuhun, nukahdin jopa vessanpöntölle. Koskaan en vaarantanut lapseni terveyttä. Paitsi silloin, kun nukahdin vääriin paikkoihin. Vahingossa. Sekin olisi ollut ennaltaehkäistävissä.

Vauvan ollessa puolivuotias, tuli muutto isompaan asuntoon.  Tein sen käytännössä yksin. Se muutto oli käytännössä ero. 

Sain kotityöntekijän käymään 1 viikossa 1,5 tuntia kerrallaan, sain nukuttua, siivottua, ulkoiltua, ja ennenkaikkea keskustella aikuisen, järkevän aikuisen kanssa. Elämä oli helvettiä. Olin yksin. tukiverkkoa ei ollut tai oli, mutta monen sadan kilometrin päässä. Tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt miten lopussa olin.

Tuli joulu ja olimme minun kotonani ja siskoni luona. Nukahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja nukuin oikeastaan 3 vuorokautta. Vähän ajan päästä diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus. 

En muista lapseni ensimmäisestä vuodesta juuri muuta, kuin mitä tähän olen kirjoittanut.

 En muista miten ja missä lapseni otti ensiaskeleensa, 

mikä oli ensimmäinen sana

milloin ja mitä söi

milloin kierähti ympäri

en muista lapseni kehitystä ollenkaan. 

Alan muistaa asioita vasta sitten, kun olen ollut vahvasti lääkitettynä mielialalääkkeillä, lapsen ollessa pitkälle toisella ikävuodella.

Äidinrakkaus... se kehittyi vasta lapseni ollessa 2 vuotias, tai ainakaan sitä en aikaisemmin muista. 

Nyt minusta on vaikea katsoa vauvoja. Vaikea koskea. 

Ennenkaikkea vaikea nähdä sitä onnen ilmettä, joka tuoreen äidin silmistä loistaa. Se on asia, josta minä en tiedä mitään. 

Että haluaisinko vielä lapsia?

Kyllä. Haluaisin yhden, mutta en tiedä voinko saada enää lapsia.  En halua lasta, jos joudun sen tekemään yksin. En jaksa. 

Pelkään. 

Tällä hetkellä taidan olla valmis käsittelemään tämän asian loppuun ja rakastaa tuota kohta 5-vuotiasta HELPPOA lastani koko sydämestä. Kyllä vain, se on helppo lapsi nykyään <3  Tai sitten minä osaan katsoa asioita eri silmillä, kuin vuosia sitten.

Katkeraa tekstiä, mutta totta. 

Rakkaudella, 

StarDust

Tämä hetki....

...
kun kissa venyttelee keltaisella räsymatolla, toinen kissa kehrää nojatuolilla.
kun odotan tyttären saapuvan leikeistä kotiin
kun odotan rakkaani saapuvan koiransa kanssa
kun saan odottaa heitä kaikkia.


Kun tiedän, että kohta saan halata kaikkia,
kun tiedän, että saan rakastaa ja olla onnellinen.


Kun tiedän, miten kesän tuoksut vaeltavat nenääni pitkin koko kroppaani jota sielukas musiikki rauhoittaa.
Kun tiedän, miten taivaalliset enkelit ja metsän keijut tanssivat vierelläni.


Tartun hetkeen. Olen. Onnellinen.


Olen
Olemassa
Minä olen.
Teidän kanssanne, teidän avullanne, rakkaani
minä olen

Kuinka kauan on tarpeeksi?

Tämän blogin luonne on näköjään muuttunut sairauskertomukseksi. Ei se ollut tarkoitus. Ehkä se muuttuu kohta parantumisprosessiksi ja uuden aluksi.


7kk. Onko se tarpeeksi? 7kuukauteen mahtuu 3 kk helvetillisiä mahakipuja ja keliakia-diagnoosi. Keuhkoputken tulehdus, pari mahatautia, ainakin 7 kuumetautia, taitaa olla jopa 10, hengenahdistusta, niveloireita, aamuista kankeutta ja tärinää ja pahaa oloa. Verivirtsaisuutta, kymmeniä lääkärin soittoaikoja, ja lääkärillä käyntejä, labrassa ravaamista. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä maksa-arvojen nousu 900(ALAT) selittämättömästä syystä. Nyt odotan, että minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. kiireellisyysluokassa 1-7 vrk. Huomenna pitää soittaa taas uudestaan, koska on aika. Ja yrittää taas kiirehtiä. Pissa on taas punaista, vaikka antibioottikuuri loppuu vasta tänään. Siitä taas tulee hiiva. Olen kierteessä.


Mutta kuinka kauan pitää jaksaa? Kun yksi oire häviää, toinen tulee tilalle kutsumatta. 7kk mitä kummallisempia oireita. Ilman selitystä. Tai voihan kaikki selittää: SLE/Sjögrenin syndrooma.  Mutta kun sais jonkin perkeleen lääkkeen tähän vaivaan.


Lapsi alkaa jo kärsiä, kun äiti ei jaksa ja taas pitää nukkua päiväunet.
Äitini, myös vakavasti sairas, ymmärtää ja yrittää lohduttaa.
Muita kohtaan tunnen pelkoa, koska he kyllästyvät tähän ainaiseen sairasteluun. Erään uskomuksen mukaan sairaus on itse itselleen aiheutettu tila, josta pääsee pois vain itse. Yritän. Mutta en silti valitse osaani sairaana. En perkele. En jaksa enää itkeä joka päivä pelosta, mitä tuleman pitää. Itkukin on yhtä helvettiä, kun kyyneleitä ei juuri ole, kun kyynelkanavat  ovat kuivuneet.


Joka aamu herään ja pelolla seuraan itseäni, joko olisi terve olo? Ai ei... no, ei sitten.
Kuinka kauan on tarpeeksi?


En jaksa enää itkeä.
Pelottaa.
Ja itken.


Pyydän enkeleitä.
Ja itken.


Haluan elää ja uskaltaa.
silti itken.
Pelko.
Peikko, joka hyökkää niskaan silloin,
kun olet avuton.


Itken.
Ei auta.
Jaksettava on.


Kuinka kauan?
Onko?


Pyydän taas enkeleitä.
Ja itken.


Pelkään.

Purkitettua kesää

Kesä. Lähes kaikkien suomalaisten kauan odottama kesä on saapunut. Puissa on vihreät tai punaiset lehdet, kukat kukkivat kilpaa tien varsilla, jotkut ovat jo kuolleet odottamaan ensi vuotta. Aurinko porottaa taivaalla ja lämmittää ihmisten sielut ja sydämet täyteen rakkautta ja iloa. Linnut laulavat puissa niin lujaa, että ei musiikkia tarvita. Se on luonnon omaa musiikkia.


Kuuma. Kesällä on kuuma. Lähes kaikkien suomalaiten odottama kuumuus on vallannut koko Suomen maan vähäksi aikaa. Kuumuus, jota on odotettu koko vuosi. Kuumuus, joka saa ihmiset käyttäytymään hassusti, hölmösti ja jopa typerästi. Kuumuus, joka ajaa liian monet suomalaiset kaupan oluthyllyjen kautta rannalle ja veneeeen vain jotta voisivat uhmata luontoa ja leikkiä elämällään. Joillekin käy huonosti.  Kuumuus, jota lopulta kirotaan, kun se äityy liian suureksi. Ja jotta talvella taas pakkasten tultua voidaan kirota pakkasta ja luvata rakastaa kuumuutta niin myötä-, kuin vastoinkäymisissäkin. Minä en hikoile, pidän siis viileämmästä.


Ötökät- nuo otukset, joita tuskin kukaan-ei ainakaan kovin moni- odottaa. Hyttyset, kärpäset, ampiaiset, muurahaiset ja muut hiirtä pienemmät otukset, jotka saavat osan ihmisistä hulluuden partaalle. Mutta kuitenkin nuo ötökät ovat tärkeääkin tärkeämpiä. Niilläkin on paikkansa luonnon kiertokulussa. Minä olisin iloinen, jos ei tarvitisi saada hyperventilaatiopyörtymiskohtausta uorin vartaloin kerien kahdella ja puolella kierteellä, kun vastaan pörähtää ampiainen. Tai kun löydän sellaisen huoneesta ikkunassa pörräämästä. huihuihuihuihui!


Allergia. Kaikki edellä mainitut aiheuttavat joillekin allergiaa. Sitä tukin kukaan odottaa. Minä olen onneksi siltä välttynyt. Mitä nyt auringolle olen niin allerginen, että se sairastuttaa minut samoin tein.


Ystäväni toivoi facebook-päivitykessään, jotta olisiko purkitettua kesää myynnissä. siinäpä sauma! Purkista voisi sopivina annnoksina ottaa esille kesää pitkin vuotta aina kun sitä tarvitsee. Olisi myynnissä sateisia päiviä kuivuutta varten, aurinkoisia päiviä sateisten jälkeen. pilvisiä päiviä, kun oikein ottaa päähän. tulisia päiviä leijan lennätytä varten. puolipilvistä täydellistä kesää varten. Jokaiselle jotakin sopivassa mittauhteessa. Ja toisille myydään talvea ja kaamosta.