Tämä hetki....

...
kun kissa venyttelee keltaisella räsymatolla, toinen kissa kehrää nojatuolilla.
kun odotan tyttären saapuvan leikeistä kotiin
kun odotan rakkaani saapuvan koiransa kanssa
kun saan odottaa heitä kaikkia.


Kun tiedän, että kohta saan halata kaikkia,
kun tiedän, että saan rakastaa ja olla onnellinen.


Kun tiedän, miten kesän tuoksut vaeltavat nenääni pitkin koko kroppaani jota sielukas musiikki rauhoittaa.
Kun tiedän, miten taivaalliset enkelit ja metsän keijut tanssivat vierelläni.


Tartun hetkeen. Olen. Onnellinen.


Olen
Olemassa
Minä olen.
Teidän kanssanne, teidän avullanne, rakkaani
minä olen

Kuinka kauan on tarpeeksi?

Tämän blogin luonne on näköjään muuttunut sairauskertomukseksi. Ei se ollut tarkoitus. Ehkä se muuttuu kohta parantumisprosessiksi ja uuden aluksi.


7kk. Onko se tarpeeksi? 7kuukauteen mahtuu 3 kk helvetillisiä mahakipuja ja keliakia-diagnoosi. Keuhkoputken tulehdus, pari mahatautia, ainakin 7 kuumetautia, taitaa olla jopa 10, hengenahdistusta, niveloireita, aamuista kankeutta ja tärinää ja pahaa oloa. Verivirtsaisuutta, kymmeniä lääkärin soittoaikoja, ja lääkärillä käyntejä, labrassa ravaamista. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä maksa-arvojen nousu 900(ALAT) selittämättömästä syystä. Nyt odotan, että minut kutsutaan jatkotutkimuksiin. kiireellisyysluokassa 1-7 vrk. Huomenna pitää soittaa taas uudestaan, koska on aika. Ja yrittää taas kiirehtiä. Pissa on taas punaista, vaikka antibioottikuuri loppuu vasta tänään. Siitä taas tulee hiiva. Olen kierteessä.


Mutta kuinka kauan pitää jaksaa? Kun yksi oire häviää, toinen tulee tilalle kutsumatta. 7kk mitä kummallisempia oireita. Ilman selitystä. Tai voihan kaikki selittää: SLE/Sjögrenin syndrooma.  Mutta kun sais jonkin perkeleen lääkkeen tähän vaivaan.


Lapsi alkaa jo kärsiä, kun äiti ei jaksa ja taas pitää nukkua päiväunet.
Äitini, myös vakavasti sairas, ymmärtää ja yrittää lohduttaa.
Muita kohtaan tunnen pelkoa, koska he kyllästyvät tähän ainaiseen sairasteluun. Erään uskomuksen mukaan sairaus on itse itselleen aiheutettu tila, josta pääsee pois vain itse. Yritän. Mutta en silti valitse osaani sairaana. En perkele. En jaksa enää itkeä joka päivä pelosta, mitä tuleman pitää. Itkukin on yhtä helvettiä, kun kyyneleitä ei juuri ole, kun kyynelkanavat  ovat kuivuneet.


Joka aamu herään ja pelolla seuraan itseäni, joko olisi terve olo? Ai ei... no, ei sitten.
Kuinka kauan on tarpeeksi?


En jaksa enää itkeä.
Pelottaa.
Ja itken.


Pyydän enkeleitä.
Ja itken.


Haluan elää ja uskaltaa.
silti itken.
Pelko.
Peikko, joka hyökkää niskaan silloin,
kun olet avuton.


Itken.
Ei auta.
Jaksettava on.


Kuinka kauan?
Onko?


Pyydän taas enkeleitä.
Ja itken.


Pelkään.

Purkitettua kesää

Kesä. Lähes kaikkien suomalaisten kauan odottama kesä on saapunut. Puissa on vihreät tai punaiset lehdet, kukat kukkivat kilpaa tien varsilla, jotkut ovat jo kuolleet odottamaan ensi vuotta. Aurinko porottaa taivaalla ja lämmittää ihmisten sielut ja sydämet täyteen rakkautta ja iloa. Linnut laulavat puissa niin lujaa, että ei musiikkia tarvita. Se on luonnon omaa musiikkia.


Kuuma. Kesällä on kuuma. Lähes kaikkien suomalaiten odottama kuumuus on vallannut koko Suomen maan vähäksi aikaa. Kuumuus, jota on odotettu koko vuosi. Kuumuus, joka saa ihmiset käyttäytymään hassusti, hölmösti ja jopa typerästi. Kuumuus, joka ajaa liian monet suomalaiset kaupan oluthyllyjen kautta rannalle ja veneeeen vain jotta voisivat uhmata luontoa ja leikkiä elämällään. Joillekin käy huonosti.  Kuumuus, jota lopulta kirotaan, kun se äityy liian suureksi. Ja jotta talvella taas pakkasten tultua voidaan kirota pakkasta ja luvata rakastaa kuumuutta niin myötä-, kuin vastoinkäymisissäkin. Minä en hikoile, pidän siis viileämmästä.


Ötökät- nuo otukset, joita tuskin kukaan-ei ainakaan kovin moni- odottaa. Hyttyset, kärpäset, ampiaiset, muurahaiset ja muut hiirtä pienemmät otukset, jotka saavat osan ihmisistä hulluuden partaalle. Mutta kuitenkin nuo ötökät ovat tärkeääkin tärkeämpiä. Niilläkin on paikkansa luonnon kiertokulussa. Minä olisin iloinen, jos ei tarvitisi saada hyperventilaatiopyörtymiskohtausta uorin vartaloin kerien kahdella ja puolella kierteellä, kun vastaan pörähtää ampiainen. Tai kun löydän sellaisen huoneesta ikkunassa pörräämästä. huihuihuihuihui!


Allergia. Kaikki edellä mainitut aiheuttavat joillekin allergiaa. Sitä tukin kukaan odottaa. Minä olen onneksi siltä välttynyt. Mitä nyt auringolle olen niin allerginen, että se sairastuttaa minut samoin tein.


Ystäväni toivoi facebook-päivitykessään, jotta olisiko purkitettua kesää myynnissä. siinäpä sauma! Purkista voisi sopivina annnoksina ottaa esille kesää pitkin vuotta aina kun sitä tarvitsee. Olisi myynnissä sateisia päiviä kuivuutta varten, aurinkoisia päiviä sateisten jälkeen. pilvisiä päiviä, kun oikein ottaa päähän. tulisia päiviä leijan lennätytä varten. puolipilvistä täydellistä kesää varten. Jokaiselle jotakin sopivassa mittauhteessa. Ja toisille myydään talvea ja kaamosta.

Huikeita pilviä

Luottamus

Kerran särkynyt, vaikeasti korjattavissa. Aivan niin kuin sydänkin. Onko luottamuksen koti sydän?


Luottamusta on monenlaista: sanatonta, sanallisia lupauksia, tekoja, joissa tarvitaan luottamusta, avutonta luottamista, rajat ylittävää luottamista ja mitä vielä, vaikka mitä varmaankin.


Sanaton luottamus huokuu ihmisestä  ulos kuin hengitys. Joskus vastaan tulee ihminen, josta heti tiedät, että hän on luottamuksesi arvoinen. Osasta ihmisistä paistaa epäluottamus. Epäluottamus, joka tuhoaa mahdollisen aikeen ystävystyä. 
Niin kuin jo aikaisemmin olen maininnut, on ihmisellä tarve tulla kuulluksi. Ilman luottamusta sitä ei halua tehdä. On paljon kipeitä asioita, joita ei toiselle halua paljastaa, vaikka kuinka haluaisikin. Silloinkin puhutaan luottamuksesta. Siitä, että toinen ihminen on niin tärkeä, että hänelle uskaltaa paljastaa oman rikkinäisen itsensä ilman pelkoa. Ilman pelkoa siitä, että rikkoo itsensä tulemalla naurun alaiseksi. Eikä välttämättä ole kyse edes siitä, että uskaltaa, vaan siitä, että haluaa antaa toiselle ne rikkinäisetkin palat itsestään. Ehkä siksi, että ne saisi korjattua. Ehkä siksi, että yhdessä niiden palasten kantaminen voi olla helpompaa. Ehkä siksi, että ne rikkinäisetkin palat ovat osa itseä, osa sitä loistavaa kokonaisuutta, joka tekee ihmisestä oman itsen. Oman ainutlaatuisen ja tärkeän, oman  tarpeeksi hyvän itsen. 


Luottamuksen rikkominen on yksi pahimpia virheitä, joita ihminen itselleen tekee. Kyllä, itselleenkin. Ensinnäkin on saanut toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäkunnioitetuksi, ei-tärkeäksi ja aiheuttanut suunnattoman pahan mielen.
Mutta etenkin itselleen luottamuksen rikkoja tekee virheen. Kerran lupauksen rikottuaan, häneen on vaikea luottaa. Ja sen luottamuken rakentaminen onkin iso urakka. Mielestäni luottamuksen rikkojaan on äärettömän vaikeaa saada vilpitöntä suhdetta, koska heti ajatuket alkavat myllertää jos ja kun jotain "hiemankin epäilyttävää" tapahtuu. On kamalaa, että näin pitää ajatella!! Sinisilmäisesti en enää uskalla luottaa keneenkään, vaan luottamus vaatii työtä. 


Luottamukseni rakentaminen vaatii työtä jo vähän liikaakin. Haluaisin uskaltaa ja voida luottaa helpommin, mutta se on vaikeaa. Kerran, toisen ja kolmannenkin, .. no monta kertaa niitä on....  kun on tullut petetyksi minkä tahansa asian takia, kenen tahansa taholta, kärsii tämä hetki ja tulevaisuuteni menneestä. Haluaisin jo päästää irti. Päästää irti kahleesta jolloin luottamus olisi helpompaa. Uuteen ihmiseen luottaminen voi tuntua aluksi helpolta, mutta itten vetäydynkin taakse päin peläten, että mitäs jos.... 


Mutta mitäs jos uskallankin heittäytyä luottavaksi? Mitä siinä menetän, jos luottamus onkin täydellistä?
En mitään, päin vastoin. Jossain kaukana kuitenkin joku pieni piru sanoo, että elä riko itseäsi enää. Mutta jos ei ole tarkoituskaan rikkoa, vaan saada itsensä ehjäksi jälleen? Lähes kaiken olen menneiyydestä irti päästänyt, miksei iis tämäkin asia onnistuisi?  Koska minuun voi luottaa, voin minäkin luottaa muihin? Eikö?


Luottamuksen koti on sydämessä. Sydämessä on monta huonetta. Sinne mahtuu asumaan enemmän asioita, kuin ihminen ikinä voisi kuvitella. 
Luottamus
Rakkaus

Suru

Viha

Onni
Rauha
Ilo
Autuus


Ja moni muukin on saanut kodin sydämestä.


Sydämellistä toukokuun päivää, pääskyjä ei vain vieläkään näy.....

Kohtaaminen

Astuin metrosta ulos Itäkeskuksessa. Tulin ensimmäisten joukossa ovesta ja kiinnitin huomiota laiturilla seisovaan ohueen mieheen. Miehellä oli kädessään ohut kukkapaketti. Arvelisin olevan ruusun tai gerberan, enempää pakettiin ei mahtuisi. Hidastin askeleitani, mies kuikuili ja selvästi etsi jotain. Odottiko kenties morsianta? Oliko kenties ensi-treffit...? En tiedä, mutta jännitys oli silmin nähtävää ja iholla tuntuvaa.


Metrolaituri tyhjeni vähitellen, ketään ei saapunut ottamaan kukkaa vastaan... Minun tuli jo surku. Mies kaivoi nolona puhelimen taskustaan ja soitti. Kukaan ei ilmeisesti vastannut. Voi itku, ajattelin. Kamala tilanne joutua hylätyksi metroasemalle kukkapuketin kanssa... Halusin tietää, miten tarina etenee ja saako se onnellisen lopun. Jäin odottamaan suht' lähelle.
Seuraavan metron saapumiseen olisi vielä muutama minuutti aikaa. . lueskelin Metro-lehteä, mukamas... mielessäni ajattelin, että olinpa kamala, kun noin vakoilin...
Laituri täyttyy taas ihmisistä, metro saapuu pian. Miehen ryhti kohenee, jännitys tiivistyy. Ihmiset alkavat liikehtiä hermostuneesti, metro saapuu laiturille.
Mies katselee ohikulkijoita, kukkapuska laskeutuu alemmas. Mitä, eikö vieläkään... ajattelen...  tunnen sisälläni pistoksen miehen puolesta. Surullista. Miehen puhelin soi. Ilme kertoo, että se on juuri Hän. Mies lähtee nousemaan liukuportaita (hmm, kyllä, minä seuraan) ja kiertää aukion toiselle puolelle. Sieltä nousee länteen päin menevän metron laiturilta kaunis nainen mekkoon pukeutuneena. Mies olikin ollut väärällä laiturilla!  Pitkä halaus, suukko ja kukan ojennus. Tunnelma oli täydellinen, helpotus. Ja huokaus. Onnellisuus säteili pariskunnasta pitkälle.