Purkitettua kesää

Kesä. Lähes kaikkien suomalaisten kauan odottama kesä on saapunut. Puissa on vihreät tai punaiset lehdet, kukat kukkivat kilpaa tien varsilla, jotkut ovat jo kuolleet odottamaan ensi vuotta. Aurinko porottaa taivaalla ja lämmittää ihmisten sielut ja sydämet täyteen rakkautta ja iloa. Linnut laulavat puissa niin lujaa, että ei musiikkia tarvita. Se on luonnon omaa musiikkia.


Kuuma. Kesällä on kuuma. Lähes kaikkien suomalaiten odottama kuumuus on vallannut koko Suomen maan vähäksi aikaa. Kuumuus, jota on odotettu koko vuosi. Kuumuus, joka saa ihmiset käyttäytymään hassusti, hölmösti ja jopa typerästi. Kuumuus, joka ajaa liian monet suomalaiset kaupan oluthyllyjen kautta rannalle ja veneeeen vain jotta voisivat uhmata luontoa ja leikkiä elämällään. Joillekin käy huonosti.  Kuumuus, jota lopulta kirotaan, kun se äityy liian suureksi. Ja jotta talvella taas pakkasten tultua voidaan kirota pakkasta ja luvata rakastaa kuumuutta niin myötä-, kuin vastoinkäymisissäkin. Minä en hikoile, pidän siis viileämmästä.


Ötökät- nuo otukset, joita tuskin kukaan-ei ainakaan kovin moni- odottaa. Hyttyset, kärpäset, ampiaiset, muurahaiset ja muut hiirtä pienemmät otukset, jotka saavat osan ihmisistä hulluuden partaalle. Mutta kuitenkin nuo ötökät ovat tärkeääkin tärkeämpiä. Niilläkin on paikkansa luonnon kiertokulussa. Minä olisin iloinen, jos ei tarvitisi saada hyperventilaatiopyörtymiskohtausta uorin vartaloin kerien kahdella ja puolella kierteellä, kun vastaan pörähtää ampiainen. Tai kun löydän sellaisen huoneesta ikkunassa pörräämästä. huihuihuihuihui!


Allergia. Kaikki edellä mainitut aiheuttavat joillekin allergiaa. Sitä tukin kukaan odottaa. Minä olen onneksi siltä välttynyt. Mitä nyt auringolle olen niin allerginen, että se sairastuttaa minut samoin tein.


Ystäväni toivoi facebook-päivitykessään, jotta olisiko purkitettua kesää myynnissä. siinäpä sauma! Purkista voisi sopivina annnoksina ottaa esille kesää pitkin vuotta aina kun sitä tarvitsee. Olisi myynnissä sateisia päiviä kuivuutta varten, aurinkoisia päiviä sateisten jälkeen. pilvisiä päiviä, kun oikein ottaa päähän. tulisia päiviä leijan lennätytä varten. puolipilvistä täydellistä kesää varten. Jokaiselle jotakin sopivassa mittauhteessa. Ja toisille myydään talvea ja kaamosta.

Huikeita pilviä

Luottamus

Kerran särkynyt, vaikeasti korjattavissa. Aivan niin kuin sydänkin. Onko luottamuksen koti sydän?


Luottamusta on monenlaista: sanatonta, sanallisia lupauksia, tekoja, joissa tarvitaan luottamusta, avutonta luottamista, rajat ylittävää luottamista ja mitä vielä, vaikka mitä varmaankin.


Sanaton luottamus huokuu ihmisestä  ulos kuin hengitys. Joskus vastaan tulee ihminen, josta heti tiedät, että hän on luottamuksesi arvoinen. Osasta ihmisistä paistaa epäluottamus. Epäluottamus, joka tuhoaa mahdollisen aikeen ystävystyä. 
Niin kuin jo aikaisemmin olen maininnut, on ihmisellä tarve tulla kuulluksi. Ilman luottamusta sitä ei halua tehdä. On paljon kipeitä asioita, joita ei toiselle halua paljastaa, vaikka kuinka haluaisikin. Silloinkin puhutaan luottamuksesta. Siitä, että toinen ihminen on niin tärkeä, että hänelle uskaltaa paljastaa oman rikkinäisen itsensä ilman pelkoa. Ilman pelkoa siitä, että rikkoo itsensä tulemalla naurun alaiseksi. Eikä välttämättä ole kyse edes siitä, että uskaltaa, vaan siitä, että haluaa antaa toiselle ne rikkinäisetkin palat itsestään. Ehkä siksi, että ne saisi korjattua. Ehkä siksi, että yhdessä niiden palasten kantaminen voi olla helpompaa. Ehkä siksi, että ne rikkinäisetkin palat ovat osa itseä, osa sitä loistavaa kokonaisuutta, joka tekee ihmisestä oman itsen. Oman ainutlaatuisen ja tärkeän, oman  tarpeeksi hyvän itsen. 


Luottamuksen rikkominen on yksi pahimpia virheitä, joita ihminen itselleen tekee. Kyllä, itselleenkin. Ensinnäkin on saanut toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäkunnioitetuksi, ei-tärkeäksi ja aiheuttanut suunnattoman pahan mielen.
Mutta etenkin itselleen luottamuksen rikkoja tekee virheen. Kerran lupauksen rikottuaan, häneen on vaikea luottaa. Ja sen luottamuken rakentaminen onkin iso urakka. Mielestäni luottamuksen rikkojaan on äärettömän vaikeaa saada vilpitöntä suhdetta, koska heti ajatuket alkavat myllertää jos ja kun jotain "hiemankin epäilyttävää" tapahtuu. On kamalaa, että näin pitää ajatella!! Sinisilmäisesti en enää uskalla luottaa keneenkään, vaan luottamus vaatii työtä. 


Luottamukseni rakentaminen vaatii työtä jo vähän liikaakin. Haluaisin uskaltaa ja voida luottaa helpommin, mutta se on vaikeaa. Kerran, toisen ja kolmannenkin, .. no monta kertaa niitä on....  kun on tullut petetyksi minkä tahansa asian takia, kenen tahansa taholta, kärsii tämä hetki ja tulevaisuuteni menneestä. Haluaisin jo päästää irti. Päästää irti kahleesta jolloin luottamus olisi helpompaa. Uuteen ihmiseen luottaminen voi tuntua aluksi helpolta, mutta itten vetäydynkin taakse päin peläten, että mitäs jos.... 


Mutta mitäs jos uskallankin heittäytyä luottavaksi? Mitä siinä menetän, jos luottamus onkin täydellistä?
En mitään, päin vastoin. Jossain kaukana kuitenkin joku pieni piru sanoo, että elä riko itseäsi enää. Mutta jos ei ole tarkoituskaan rikkoa, vaan saada itsensä ehjäksi jälleen? Lähes kaiken olen menneiyydestä irti päästänyt, miksei iis tämäkin asia onnistuisi?  Koska minuun voi luottaa, voin minäkin luottaa muihin? Eikö?


Luottamuksen koti on sydämessä. Sydämessä on monta huonetta. Sinne mahtuu asumaan enemmän asioita, kuin ihminen ikinä voisi kuvitella. 
Luottamus
Rakkaus

Suru

Viha

Onni
Rauha
Ilo
Autuus


Ja moni muukin on saanut kodin sydämestä.


Sydämellistä toukokuun päivää, pääskyjä ei vain vieläkään näy.....

Kohtaaminen

Astuin metrosta ulos Itäkeskuksessa. Tulin ensimmäisten joukossa ovesta ja kiinnitin huomiota laiturilla seisovaan ohueen mieheen. Miehellä oli kädessään ohut kukkapaketti. Arvelisin olevan ruusun tai gerberan, enempää pakettiin ei mahtuisi. Hidastin askeleitani, mies kuikuili ja selvästi etsi jotain. Odottiko kenties morsianta? Oliko kenties ensi-treffit...? En tiedä, mutta jännitys oli silmin nähtävää ja iholla tuntuvaa.


Metrolaituri tyhjeni vähitellen, ketään ei saapunut ottamaan kukkaa vastaan... Minun tuli jo surku. Mies kaivoi nolona puhelimen taskustaan ja soitti. Kukaan ei ilmeisesti vastannut. Voi itku, ajattelin. Kamala tilanne joutua hylätyksi metroasemalle kukkapuketin kanssa... Halusin tietää, miten tarina etenee ja saako se onnellisen lopun. Jäin odottamaan suht' lähelle.
Seuraavan metron saapumiseen olisi vielä muutama minuutti aikaa. . lueskelin Metro-lehteä, mukamas... mielessäni ajattelin, että olinpa kamala, kun noin vakoilin...
Laituri täyttyy taas ihmisistä, metro saapuu pian. Miehen ryhti kohenee, jännitys tiivistyy. Ihmiset alkavat liikehtiä hermostuneesti, metro saapuu laiturille.
Mies katselee ohikulkijoita, kukkapuska laskeutuu alemmas. Mitä, eikö vieläkään... ajattelen...  tunnen sisälläni pistoksen miehen puolesta. Surullista. Miehen puhelin soi. Ilme kertoo, että se on juuri Hän. Mies lähtee nousemaan liukuportaita (hmm, kyllä, minä seuraan) ja kiertää aukion toiselle puolelle. Sieltä nousee länteen päin menevän metron laiturilta kaunis nainen mekkoon pukeutuneena. Mies olikin ollut väärällä laiturilla!  Pitkä halaus, suukko ja kukan ojennus. Tunnelma oli täydellinen, helpotus. Ja huokaus. Onnellisuus säteili pariskunnasta pitkälle.

Liikaa pahaa

Miten paljon Maapallo ja Universumi jaksaa kantaa pahaa?
Viime aikoina on saanut lehdistä lukea, kuinka jossain päin Suomea on joku pahoinpidelty, kuollut tapaturmaisesti, kolarissa, väkivallan uhrina jne.
lähipiirissäni ja perheessänikin tätä on tapahtunut kevään aikana liikaa. Jo yksi kerta on liikaa, mutta kun sitä on useammin, alka ajossain vaiheessa usko loppua. Hyvä kuitenkin kiertää maapalloa, niin miksei se kierrä myös niiden ihmiseten kautta, jotka pahaa tekevät?


Olen ollut huolissani ilmiöstä, jossa pahaan vastataan pahalla. "sano vain, niin  me tullaan täältä porukalla ja laitetaan jengi kasaan.Vihaksi pistää ja V*****aa" Eli kosto on suloinen.. Mutta onko se? Ei vihaan voi vastata vihalla. Viha ruokkii itseään. Noidankehä on ikuinen. Ei aina voi kyllä kääntää sitä toista poskeakaan. Mutta minä vastaisin vihaan rakkaudella.
Katsoisin silmiin, mitä vihan takana on, mistä se saa alkunsa. Lähes aina sen takana on pelko.voisin kuvitella näin. Pelko joka juontaa juurensa monista eri asioista. surullista, että ihmisen pitää pelätä niin paljon, että joutuu käyttämään väkivaltaa sen purkamiseksi.
Maailmassa on paljon rakkautta, mutta sitäkään ei uskalleta käyttää, vaan pelätään jotain. Mitä pahaa rakkaus voi saada aikaan? Nyt tietenkin vastaat, että moniakin pahoja asioita, mikäli kyseessä on salasuhteita tms. Lieneekö niissäkin perimmältään takana jotain muuta, kuin rakkaus...  Miksi rakkautta sitten pelätään? Miksi se on osittain vaiettu asia? "kel onni on, se onnen kätketköön" Miksi? Minä ainakin haluan kuuluttaa koko maailmalle olevani onnellinen, saadessani rakastaa. Rakkautta riittää vielä muillekin, kuin elämäni kahdelle tärkeälle ihmiselle, joista toinen on tyttäreni ja toinen läheinen ja ihana mies... Rakkautta riittää, mutta sen laatu on erilainen joka tapauksessa.


Haastankin sinut kohtaamaan vihan rakkaudella! Seuraavaksi, kun kohtaat vihaa jossain, yritä vastata siihen rakkaudella. Otatko haasteen vastaan?


En tietenkään tarkoita, että kenenkään täytyy henkensä kaupalla kylvää rakkautta, vaan uskon, että te rakkaat blogini lukijat ymmärrätte mitä tarkoitan.


Nyt Rakkautta tuhlaamaan, niin se kasvaa


Hyvää yötä.

Tää on kuulkaa hauskaa.... kun on muutama eri autoimmuunisairaus, niin ei kahta samanlaista päivää ole. Koskaan ei tiedä, mitä minäkin päivänä voi tehdä, etenkään tulevaisuudessa. Epävarmuus jäytää ja jäytää. Juuri kun kuvittelee ja luulee löytäneensä "sen jutun" niin matto vedetään alta. Voi peräsuoli. Jos vuonna aatamin nakki olis ollut viisas teini, kaikki olisi toisin.
Tosiaan, kaikki. Joten toisaalta olen iloinen, että en ollut.Mutta mikä jottei, kyllä mulle passaa, että pidän muutaman oppilaan, ja olen kotona. Mutta sillä ei osteta sitä punaista tupaa ja perunamaata... Haaveet. Unelmat. Niitä on. Ja kenties jonain päivänä ne ovat edes osittain totta.Tällä hetkellä vain kaukaisia kuin lähimmät vuoret. 
Ulkona paistaa aurinko ja kevät on ihanasti alussa. On siis aika viimeinkin tehdä kartoitus aurinkosuojavoiteista, ja kaivaa päivänvarjo esille, jotta voi lähteä ulos nauttimaan raikkaasta ilmasta, linnun laulusta(onneksi on kuulokoje, niin sen kuulee :) Leikkivien lasten riemun kiljahduksista, Omani ihastellessa "Ooooooooooooooiiiiiiiiiiiiiiihhhhh! Kuuuukkkkiiaaaa! Ihaniaaa Kuuukkiaa!!!" Ja on siellä ulkona se Variskin puussa. Lintu sekin on ja omalla tavallaa kauniisti laulava. Onneksi meitä on äänellisestikin monenlaisia, aivan niin kuin musiikkiakin. Jokaiseen tilanteeseen sopivia säveliä, tunteita ja sanoja. Elämä on ihanaa, kun elää päivän kerrallaan ja antaa tiettyjen asioiden mennä omalla painollaan. Se, nähdäänkö mua ensi tiistaina Kiasmassa, selviää huomenna.... Toivottavasti nähdään.


Kuulovammainen vähälaktoosinen Keliaakikko Sjogrenin synroomalla ja SLEllä varustettuna... Voi luoja. Mutta yritän antaa olla sen estämättä. MInulla sentään on kädet joilla pitää hyvänä, jalat joilla kävellä. Ehkä en saa syödä kaikkia herkkuja, ehkä en kuule kaikkia ääniä, ehkä vuosien saatossa minulle kehittyy vakavia tai erittäin vakavia sairauksia, mutta tällä hetkellä olen elossa. Ja koska elän, haluan elää elämän arvoisen elämän. Kyllä sen reittini löydän, jos olen löytääkseni. 

Enkelimusiikkia

Koin tänään jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin kokenut. 
Istahdin pianon ääreen ja halusin soittaa. Aloitin muutamalla äänellä... kunnes pysähdyin.
Halusin soittaa enkelien kanssa. Pyysin enkeleitä mukaan, laitoin silmät kiinni ja kädet koskettimille. 
Kylmät väreet kulkivat käsivarsia pitkin, aloin soittaa.
Soitin. Soitin kuulasta musiikkia. välillä sormeni ja käteni vain liikkuivat, hymyilin. 
Musiikin tempo vaihteli, tunnelma vaihteli, sävellajit vaihtelivat. 
Huomasin, että liikuin musiikin mukana ja hytkyin penkillä, huomasin, että aloin lähes nauraa.... kyyneleet tulivat silmiin, lähes itkin. 
Jos joku olisi nähnyt.... olisivat epäilykset heränneet :)
Olin täynnä valkoista valoa.
Soitin, annoin musiikin tulla ja nautin, kunnes soitto luonnollisesti loppui. 
Hymyilin, naurahdin, kiitin enkeleitä.
Sillä Heitä todella oli, musiikki tuli enkeleiltä. 
Teki mieleni syleillä koko maailmaa. 
Mieleni on puhdas, rauhallinen ja onnelinen.
Enkelimusiikkia. 
Uskomatonta. Ihanan vapauttavaa.
<3